Läksimme Pietarista päivällä Krimin nientä kohden.

Yhä harvenevia kirkkoja ja tehtaanpiippuja, yhä vähemmän komeita huviloita, yhä enemmän ränsistyneitä puurakennuksia; vihdoin nekin harvenevat, muuttuvat ladoiksi, — ja samassa olemme aukeilla kentillä, joissa pitkien välien perästä joko kaukana taivaanrannassa näkyy vielä kyliä kiiltokupuisine kirkkoinensa tai suhahtaa juna läpi jonkun semmoisen aronlapsen, jättäen mieleen elävän vaikutuksen venäläisestä kylästä.

Jos ajattelen koko matkaa Pietarista Krimiin saakka, ja yhdistän yhteen kaikki hajanaiset muistoni, niin on edessäni seuraava kuva:

Pietarista lähtiessä tuntuu kaikki seudut tavattoman köyhtyneiltä, jopa on niissä jonkinlainen raastetun ilme, ikäänkuin olisi heitetty autioksi talot ja menty pois sittenkuin on ensin kaikki irti nyljetty. Kuitenkin siellä täällä kylänkujilla liikahtelee joku äijä, vaimoihminen punakirjavassa asussaan kantaa olkakorennolla vettä, — ja voi arvata, että siis liekehtii tässäkin kylässä vielä piisivalkea. Silmä tottuu hyvin pian tuohon yksitoikkoiseen rappeutuvaisuuteen, eikä odota enää muuta, ja sen sijaan rupeaa hakemalla hakemaan ihmisiä, voidakseen niistä päätellä edemmäs. Sillä niinhän se on, että missä ikinä elämää näkee, siinä heti ikäänkuin utelee: mikähän noitakin elättää? Ja sentähden, kun ei ole mitään vuoria, ei mitään järviä, ei mitään vaihtelua, kun rakennukset ovat vinot, 4-5 tuuman pyöreistä hirsistä, läävät kallellaan, katot sisäänvajonneet, sitä suuremmalla uteliaisuudella tutkii ihmisten meininkejä, nähdäksensä mistä he saavat elämän ilonsa. Sillä elämää ilman mitään ilon lähdettä ei luulisi voivan olla. — Tuolla ponnisteli joku mies metsätietä myöten. Hän piiskasi hevostansa, joka oli laiha kaakki: silminnähtävästi hän oli jättänyt kaiken sen ilon, minkä miehelle tuottaa hyvä talli ja hirnahteleva hoidokas sen pilttuussa, jättänyt ja heilahuttanut kätensä koko jutulle. Kunhan jotenkuten saisi halkokuormansa perille, menköön vaan se tai tuo hihna poikki, voihan sitoa ohjanperilläkin hädän tullen, pläiskis hevonen, etkös mene! Niin tekee mies, joka on eronnut kaikista hyvän elämän toiveista ja tekee työtä ainoastaan leivän vuoksi. — Tuossa taas akka nostamassa vettä kaivosta. Hänen molemmat ämpärinsä vuotavat, hänellä ei ole mitään tankoa eikä kiulua tämän päässä, jolla ammentaisi, vaan pudottaa hän omat ämpärinsä vuoron perään kaivoon ja nostaa ne sieltä nuoranpätkän avulla: kunhan saan vettä senverran tupaan, että juuri riittää, niin mitäpä niistä sen kummemmista varustuksista. Näin tekee vaimo, joka ei enää näe mitään mahdollisuutta saada kerran ympärillensä siisti koti ja järjestys taloon. — Rupesin jutteluihin erään rautatien rakentajainsinöörin kanssa. Hän sysäsi häikäilemättä kaikki tyyni kansan oman velttouden ja huonouden syyksi. "Elävät kuin siat, yhdessä elukat ja ihmiset, eivätkä muuta ajattele kuin kuinka pääsisivät vähemmällä työllä!" Päiväpalkoista kun tiedustelin, sanoi hän tavallisesta rautatietyöstä maksettavan 40 kopeekkaa. Naistyöpäivä palkitaan 20 kopeekalla, yksityisten työssä vielä vähemmän. Saako hän sillä ruokansa ostetuksi? "Paljokos se akka tarvitsee, sieppaa kotoa lähtiessään leipää ja kurkun, siinä on hänen ruokansa; mies taas syöpi leipää ja särpii kaljaa päälle." — Näistä päiväpalkoista käy päättäminen, miten "tuottava" on sitten työ kotosalla, noissa ränsistyneissä kylissä ja noilla hajanaisilla peltosaroilla (jotka jaetaan tuon tuostakin kyläläisten kesken, kuten Suomessa kateudella mainitaan).

Lähestyessä Moskovata, näyttää maa käyvän yhä hedelmällisemmäksi, peltoviljelykset laajenevat ja saavat suuremmoisemman näyn, puutarhaviljelyskin on paikotellen — kaupungin lähistöillä — voimassa. Sama on asianlaita Moskovasta etelään lähtiessä, Mutta omituisesti pistää silmään se seikka, etteivät nuo ränsistyneet kylät ja elämään haluttomat ihmiset muuksi muutu, vaikka maat ja viljelykset muuttuvat. Yhä vaan sama alakuloisuudenleima on asumuksissa ja kaikissa ihmisolennoissa. Yhä samalla tavalla, mies piiskaa laihaa hevostansa ja vaimo kantaa vettä vuotavissa ämpäreissä.

Alituisesta uloskatsomisesta väsyy, ja kun lepuuttaa silmää hämärän vaunun harmaissa sohvaväreissä, näkee niillä löllyvän pelkkiä ilosia, hyvinvoipia, varakkaita ihmisiä, ilosessa, huolettomassa keskustelussa toinen toisensa kanssa. Tähän maailmaan tutustuessa — ja siihen oli kyllin tilaisuutta, kun tuli istuneeksi junassa 6 vuorokautta, — tekee aivan pian sen havainnon, että Venäjän täytyy olla tavattoman rikkaan maan. Jollei tätä havaintoa ole tehnyt sen kaupunkien, yleisten laitosten, yksityisten rakennusten ja erittäinkin kirkkojen komeutta katsoessa, niin varmaan sen tekee, antautuessa puheisiin venäläisten kauppiasten ja afäärimiesten kanssa. Siinä ei todellakaan liikuta sataruplasissa ainoastaan! — Vielä toinen merkillisyys, joka ei voi jäädä huomaamatta, on se, että useimmat näistä pohatoista, erittäinkin liikkuvista afäärimiehistä, vaikka näennäisesti puhuvatkin sujuvaa venäjänkieltä, lähemmin tarkastaessa eivät olekaan venäläisiä, vaan jotakin muuta kansallisuutta, saksalaisia, lättiläisiä, puolalaisia y.m. Kuulinpa erään venäläisen tätä asiaa niinkuin tuskittelevankin. "Nuo puolalaiset esimerkiksi", sanoi hän, "kyllä he ovat valmiit haukkumaan venäläisten sortoa, mutta itse asiassa he sortavat meitä: he ovat anastaneet parhaimmat virkapaikkamme, heitä vilisee kaikilla liikealoilla, he — he" — ja hän ei löytänyt kyllin mehukkaita sanoja tätä puolalaistulvaa kuvataksensa. "Jos venäläiset kukistavat täydellisesti heidän kansallisuutensa, eihän voi muuta kuin antaa heille sijaan täydet venäläisen oikeudet", sanoin minä. Venäläinen, tietäen että minä olen suomalainen, katsahti vaan kulmiensa alta minuun, ja meidän keskustelumme päättyi siihen. Mutta minun tarkoitukseni olisi ollut peloittaa häntä vielä "suomalaistulvallakin", jahka täysi yhdenmukaisuus kerran tulee toteutetuksi.

Kaukana siitä, että tämä venäläisiin oloihin sulautunut aines olisi jotain miellyttävää ja toivottavaa jollekin valtiolle. Päinvastoin. En tiedä mitään niin vastenmielisesti vaikuttavaa rotua, kuin venäläistynyt saksalainen tai puolalainen Venäjällä. Hän tahtoo mielellään salata kansallisuutensa ja näyttäytyä täysvenäläiseltä, on perin puhelias, tuttu kaikkien olojen kanssa, liikkuu jokapaikassa kuin kotonaan, on vaativainen, tiuskuu alemmille, katsoo käytännöllisen kokemuksensa avulla muiden yli, käyttää täydessä mitassa hyväkseen niitä oikeuksia alemman yli, joita traditsioni myöntää venäläiselle aateliselle, nauttii suurin siemauksin rikkaiden rajattomasta vapaudesta Venäjällä tehdä mitä tahtovat. Ja kaiken tämän ohessa hän on tavattoman kylmä ja tyly varsinaiselle venäläiselle luonteelle ja hengelle, joka huokuu maan omasta povesta, sen syvistä, köyhistä riveistä, — jota hän ei voi, ei tahdo eikä halua ymmärtää. Nylkeminen ei ikäänkuin koske hänen sydämmeensä täällä. Istuu jokin kaukainen koston tunne. Ja eiköhän olekin juuri tässä yksi syy silmiinpistävään tylyyteen vallassäädyn ja talonpojan välillä Venäjällä. Ainakin minusta näyttää, että puhdas venäläinen, jos onkin rikastunut, on hyvin taipuisa säilyttämään vissiä luottamuksen ja ystävyyden väliä alempiin, ja ajottain tuntee tasoittamisen tarvetta, ja tylyys on hänelle jotenkin vieras.

Mitä tämän varakkaan väestön elämäniloon tulee, niin on se osaksi näennäistä, ja ainoastaan ihan kokematon silmä voi ottaa kokonaan todeksi heidän valoisan mielentilansa esimerkiksi tämmöisessä vaunussa, jonka mukana seuraa täydellinen ravintola ja jossa tarjoutuu joka hetki tilaisuus virkistää elinhermojansa makealla teellä, appelsiineillä, kahvilla, oluella, viineillä, samppanjalla ja viinalla. Mutta täytyy toiselta puolen sanoa, että ihan selvänäkin nuori afääri-, tiede- tai virkamiehen alku on kaukana semmoisesta haluttomuudesta elämään, jonka näkee ikkunasta ulos katsoessa, silmän tarttuessa hajanaisiin ohikiitäviin yksityiskohtiin Venäjän määrättömän kansan asumuksilla. Häntä innostuttaa tulevaisuuden toiveensa; ja vaikka hän olisi kuinka köyhä tahansa, noudattaa hän siisteyttä ja pysyy hyvällä mielellä, sillä hänen tulevaisuuden toiveensa elättää häntä. Jos nämät toiveet otetaan häneltä pois, kadottaa hän tietysti kaiken halunsa ja heittäytyy rentuksi. — Mitä jos nyt sen ihmisen, jota sanotaan talonpojaksi, olisi aivan sama laita! Ei tietysti voi olla kysymystä siitä, että venäläinen talonpoika toivoisi pääsevänsä sataruplasiin käsiksi ja heittäytyisi rentuksi, kun ei ole mahdollisuutta niitä saada. Mutta jospa hänen on mahdotonta saavuttaa juuri sitä, mikä on hänen kannaltaan, niinkuin jokaisen muun ihmisen kannalta, kaiken elämänilon perustus, nimittäin: nähdä tuloksia työstänsä. Ja jospa hän nyt heittäytyy rentuksi vaan senvuoksi, ettei hän näe edessään mitään tämmöistä mahdollisuutta! Tosin sanotaan ja ajatellaan, että talonpojalla pitää oleman luottamus tulevaiseen elämään haudan tuolla puolen, ja että tämmöisestä luottamuksesta pitäisi lähtemän kylläkin elämäniloa, ja intoa semmoisenkin työn tekemiseen, joka ei elätä. Mutta jos nyt hänen sisällinen uskontonsa eli vakaumuksensa käskisi häntä toimittamaan niin, että hevonen saa seistä hyvässä tallissa, saa syödä hyvin, käskisi häntä vaatettamaan lapsensa ja järjestämään taloutensa, ja tämä juuri olisikin hänelle mahdotonta, tämä ainoa, johon talonpoika pitää kunnianansa pyrkiä! Hänen renttumaisuutensa olisi silloin vaan seuraus siitä, ettei hän näe mahdollisuutta suorittaa talonpoikasta kunniatehtäväänsä. Mikä siis tekee sen hänelle mahdottomaksi? Ja hakiessa vastausta taas minun silmäni siirtyvät ulkoa sisälle, tuohon huolettomaan ja iloiseen väestöön junavaunussa, ja ennenkuin torkuksistani pääsen kokonaan uneen, kulkevat silmieni ohi jälleen Pietarin ja Moskovan komeudet, sen mahdottomat palatsit, kasarmit, tiede- ja taideakatemiat, huvipaikat, loistoravintolat ja yksityisten vaunut mustilla orhilla ja kultasilla valjailla, ja kuuluu kavionkopse puisella kivisillalla. — Yhtä lajia väestöä minä en koskaan näin näe kulkevaksi silmieni edessä, sitä, joka ei olisi uppo rikas eikä ruti köyhä. Ja minä selitän sen itselleni siten, että tätä väestöä on varmaan niin ylen vähän Venäjällä, ettei se ole silmiin sattunutkaan. Päävaikutus on: tässä maassa on herroilla hyvät päivät, talonpojilla sitä huonommat.

Vasta tultua Krimiin, aloin huomata eräänlaista keskiväestöä, joka ei ollut upporikasta eikä rutiköyhää, vaan hyvinvoipia pikku viljelijöitä.

Tämä seutu — sen luonnonkauneudet jääkööt tällä kertaa syrjään, — eroaa suuresti koko muusta Venäjästä. Yhtäkkiä alkavat asumukset siistiytyä. Yhtäkkiä ovat kujat ikäänkuin laastut, likaläjät korjatut. Asumukset ovat valkosiksi maalatut, sisältä näkyy vaatimattomat ikkunaverhot, ja päivä paistaa puhtaalle permannolle. Ei mitään vuotavia ämpäreitä, ei mitään nääntyviä hevosia eikä hajoavia ajokaluja!