Vastatessani näihin kysymyksiin olen todella huomannut, että kirjastani, kun siinä loppupuolella ei ole enää kysymystä tästä asiasta, helposti jää löytämättä tyydyttävä selitys. Kirjassa onkin ollut puhe paheesta etupäässä vaan tarkoituksessa osoittaa, mimmoisten muistojen ja lapsuuden surujen kanssa ensimäinen käsitys Jumalasta syntyy. Ja näen nyt hyvin, että jos siitä tahtoo hakea neuvoa, miten pahetta vastaan on taisteltava, niin neuvon antamisen sijasta saattaa lohdutus tulla riistetyksikin, kirja kun helposti synnyttää muun muassa sen väärinkäsityksen, että rukous on tehoton apukeino pahetta vastaan. Ja se on kuitenkin, oikein ymmärrettynä, ainoa apukeino.
Sentähden minulla oli jo kauan sitten syntynyt ajatus kirjoittaa tästä asiasta erikseen, Aikomus oli alussa julaista vaan semmoisinaan ne kirjeet, joilla olen vastannut tehtyihin kysymyksiin, mutta vähitellen tuli lisäksi paljon muuta, mitä oli välttämätön mainita, ja kirjeiden sisällys on näin muuttunut kokonaisuudeksi.
En yritä antaa vastausta kaikkiin kysymyksiin, jotka tässä ihmiselämää niin laajalti koskevassa kysymyksessä voivat syntyä. Tyydyn, jos saan lukijalle annetuksi pääytimen siitä elämänymmärryksestä, joka on ollut minulle itselleni ainoana apuna.
Vietti lapsuudessa.
Ensimäinen kysymys, johon täytyy hakea vastausta, on tämä:
Mistä syystä lukemattomilla ihmisillä sukupuolinen vietti ilmestyy jo aikaisessa lapsuudessa, antaen sen tehtäväksi taistella taistelua, joka on sen mielelle ihan luonnoton ja jonka merkitystä se ei voi edes ymmärtää?
Kahtalainen on tavallisesti vastaus.
"Perisynti!" — sanovat elämänopettajat. Tämä perisynti seuraa Aadamin lankeemisen jälkeen ihmistä luonnon välttämättömyydellä. Kaikki taipumus pahaan on välttämätön seuraus perisynnistä, eivätkä ihmiset sille omin voiminsa mitään voi. Tie pelastukseen on tämän opin mukaan avoinna vasta Kristuksen lunastustyön kautta, joka tulee kasteen kautta jo lapsena omistetuksi ja joka vapauttaa hänet kadotuksen tuomiosta siinä tapauksessa, että hän sittemmin säilyttää uskon tähän lunastukseen. Kuri ja kasvatus tarkoittaa tällöin ainoastaan lapsen tahdon taivuttamista ja tuon uskonelämän mahdolliseksi tekemistä, mutta poistaa sitä viettiä, joka saattaa "tekosyntiin" se ei voi, koska vietti on perisynnin tuote.
Toinen katsantotapa, joka jättää uskonnolliset opinkappaleet hyvällä luottamuksella teoloogien asiaksi ja tahtoo sillä välin arvostella kysymystä omiksi tarpeiksensa käytännöllisemmältä kannalta, näkee syyn pahennukseen olevan siinä että pahat lapset opettavat hyville. Antaumatta ajattelemaan mistä "pahat" ovat pahansa saaneet, ja ottamatta lukuun että pahe, kuten tunnettu, syntyy yhtä usein ilman mitään ulkoapäin tullutta opetusta vaan jonkun sattuman kautta, nämä opettajat arvelevat mahdolliseksi päästä pahennuksesta siten, että pahat erotetaan hyvistä ja että vanhemmille selitetään kurin välttämättömyyttä kasvatuksessa.
Ehdottomasti tahtoo herätä kysymys ensiksikin, missä tarkoituksessa olisi luonto pannut jo lapseen tämmöisen kamalan kiusauksen, ja toiseksi, missä tarkoituksessa luonto olisi vanhempain osaksi määrännyt niin vaikean ja epätoivoisen tehtävän kuin urkkia lasten salaisuuksia kitkeäkseen heidän sydämmistään vietin mahdolliset alkeet, sitten erotella pahat hyvistä, kuritella edellisiä ja varjella jälkimäisiä. Olisihan semmoinen tehtävä vaikea oppineimmalle ja kokeneimmalle psychiaterillekin, ammattimiehellekin, ja nyt sitä vaadittaisiin kaikilta erotuksetta! Samalla kuin tämä tehtävä siis näyttää ainoalta keinolta pahetta vastaan, on se niinhyvin kuin mahdoton, ja mahdottomalta se jokaisesta tuntuukin.