Te sanotte, että taistelunne on ollut ja on turha, — että omat voimat eivät riitä ja Jumalan rukoilemisesta ei ole apua.
Olette varmaan kuulleet uskonnollisten ihmisten puhuvan omista voimista ja Jumalan voimasta. He sanovat, että edelliset eivät kelpaa, jälkimäinen taas voi kaikki.
Tätä erotusta omien voimien ja Jumalan voiman välillä olen paljon miettinyt. Se näyttää minusta vaikealta selvästi käsittää, ja varma on, että siinä piileekin suuri mysteerio, jota voi tutkia, voi päästä yhä lähemmäksi, yhä suuremmalla ja syvemmällä ihmettelyllä katsella, — mutta ei koskaan käsityksellä saavuttaa.
Mistä se tulee, että yhtenä hetkenä voi elää suhteessa Jumalaan, tuntea niinkuin olisi elävässä yhteydessä kaikkivaltiaan hengen kanssa, ja erittäinkin tuntea, että tämä henki on tietoisuuteen sulautunut, on niinkuin oma ajatus ja oma vaikutin itse, — tuntea siis sinä hetkenä, että epähienot ajatukset ja huono menettely ovat niinhyvin kuin mahdottomat, — ja taas toisena hetkenä, aivan kuin kadottaen osan koostansa, olla vajonneena aistilliseen mielentilaan, haluta sen pysymistä ja jatkumista.
Kun edellinen, henkinen mielentila on vallitsemassa, tuntuu aistillisen maailman viehätys melkein käsittämättömältä. Koko se maailma on ihan olematon, on unohduksissa, on ulkopuolella varsinaista minuutta, joka on kotosin iankaikkisuudesta.
Mutta ihan samaten voipi sanoa, että ollessa aistillisuuden mielentilassa henkinen mielentila on olematon, unohtunut. Ja jos se muistuukin, se tuntuu niin vähäpätöiseltä, ettei siitä ole enää mitään jäljellä. Näyttää, ettei voi olla mitään elämää, ei mitään viehätystä siellä päin.
Tämä seikka se nyt on, joka herättää ihmisessä ajatuksen: "minä en voi omin voimin taistella aistillisuutta vastaan." Hän tarkoittaa sanoa: "minä en voi päästä aistillisuuden mielentilasta silloin kuin se minussa kerran vallitsee." Hän sanoo vielä: "joskus minä voitan kiusauksen ihan helposti, ihan kuin itsestään; ja silloin tunnen selvästi, ettei asiassa ole ollut vähintäkään tekemistä Jumalalla, eikä edes minun omillakaan voimilla, sillä olen vaan yksinkertaisesti sattuman kautta tullut pois aistillisuuden mielentilasta, siten että joku huusi minua, tai minä itsestäni vaivuin toisiin ajatuksiin, niin että entiset unohtuivat; — mutta joskus taas, ja erittäin jos minä ajattelisin väkisin irtautua voimakkaasta aistillisesta mielentilasta, on se minulle mahdoton."
Syntyy kysymys: eikö ihminen voi mielin määrin herättää itsessään mitä mielialoja hän tahtoo, ja niin siirtyä yhdestä mielialasta toiseen?
Näemme, että, useimmiten ainakin, mielentilat riippuvat ulkonaisista seikoista. Tähtitaivas voi synnyttää ylevän mielentilan, kun satun kulkemaan ulkona silloin kuin tähtitaivas on näkyvissä; aistillinen puku tai käytös voi synnyttää minussa ihan yhtäkkiä aistillisen mielentilan ja syy ei ole nytkään minun: minä kuljin kadulla, enkä voinut olla näkemättä sitä, mikä aistillisuuden herätti.
Olisi kuitenkin ihan väärin sanoa, että ulkonainen maailma yksin toimittaa meille mielialoja ja ottaa niitä meiltä. Kyllä ihminenkin omasta puolestaan voi itsessään herättää melkein mitä mielialoja tahtoo. Hän voi ruveta ajattelemaan kuinka tahtoo, tai voi ottaa käteensä sen kirjan minkä tahtoo; toisin sanoen: hänellä on aina tarjona keinoja saada itseensä se mielentila, jota hän haluaa. Ja niin tietää myöskin aistillisessa mielentilassa oleva aivan hyvin ei ainoastaan että hän voi, jos tahtoo, ottaa käteensä kirjan, jonka lukeminen varmuudella muuttaisi hänen mielentilansa, vaan myöskin, että jos hän menisi hetkeksikin kävelemään, niin aistillisuus jo siitä haihtuisi. Jos hän siis vähänkin itse tahtoisi päästä aistillisesta mielentilasta, niin ei todellakaan olisi mitään vaikeuksia. Ei voi syyttää ihmisluontoa, että siinä kerran vallalle päässyt mielentila liian sitkeästi pysyy samana. Sillä pieninkin tahdon osanotto voi yhdessä silmänräpäyksessä muuttaa yhden mielentilan toiseksi. — —