Te sanotte: siinäpä se juuri onkin, minä en voi edeltäpäin päättää, että tulen tahtomaan vapautua aistillisesta mielentilasta; kaikki minun päätökseni raukeavat tyhjiin juuri siksi, että minä aistillisuuden mielentilassa en tahdo sitä, mitä olin vapauden hetkenä päättänyt tahtoa.
Täytyy siis kysyä: kuinka voi saada aikaan sen, että kiusauksen hetkellä tahtoisi vapautua aistillisesta mielialasta — niillä yllämainituilla helpoilla keinoilla, jotka ovat aina tarjona.
Tahdolla on joku sisällinen vaikutin; — sitä sanotaan tieteessä motiiviksi. Jos tahto muuttuu, niin tapahtuu se siitä syystä, että tämä vaikutin eli motiivi muuttuu, Tehdessänne päätöstä te nyt tahdotte vapautua paheesta, ja teidän vaikuttimenne on, että se on välttämätöntä teidän elämällenne ja menestyksellenne. Mutta sitten kiusauksen hetkellä te, vaikka voisitte, ette tahdo vapautua. Täytyy siis otaksua, että vaikuttimenne on muuttunut tai kadonnut, niin ettei se jaksa saada teitä tahtomaan vapautumista aistillisesta mielentilasta.
Eikö ole niin, että jos kiusauksen hetkellä teille sanottaisiin: kadotat kätesi, silmäsi, jos nyt lankeat, niin pysyminen lankeamatta olisi taattu ilman mitään sisällistä taistelua. Langeta voi ainoastaan, kun ei varo mitään tämmöisiä seurauksia. Tehdessänne päätöstä te piditte kieltäytymistä kyllä monesta syystä välttämättömänä, vaan nuo syyt nähtävästi eivät pitäneet paikkaansa kiusauksen hetkellä. Aistillisen mielialan vallitessa te ikäänkuin ette enää löytäneet semmoista syytä, joka olisi osottanut voittamisen ihan välttämättömäksi; ja ensimäinen mielessä liikahtanut ajatus, ettei se otekaan ihan välttämätöntä, vei teiltä kaiken tahdon voiman. Sillä voimaa voittamaan viettiä kiusauksen hetkellä antaa ainoastaan selvä tunto siitä, että voittaminen on välttämätön.
Te olette huomanneet mahdottomaksi säilyttää kiusauksen hetkellä nykyisiä syitänne, jotka kieltäisivät teiltä vietin tyydyttämisen, ja sen tähden sanotte taistelua turhaksi.
Epäilemättä olette joskus ajatelleet vielä toista keinoa pahetta vastaan. "Jos koettaisin pitää ajatuksiani aina puhtaina, olette ajatelleet, niin ehkä en kiusaukseen asti tulisikaan, ja vapautuisin sitä tietä." Mutta tämä on teistä näyttänyt vaikealta. Te ette ole huomanneet juuri mitään yhteyttä varsinaisten elämän tarkoitustenne — ja ajatuksen puhtauden välillä. Kun aistilliset ajatukset ovat vallinneet, ei ole teillä ollut tuntoa siitä, että se voisi olla vahingoksi teille, teidän tarkoituksillenne, eikä missään tapauksessa ole tuntunut välttämättömälle näiden tarkoitusten vuoksi karkoittaa semmoisia ajatuksia. Sillä, kuten sanottu, te ette voi nähdä pyrintöjenne olevan missään yhteydessä ajatusten puhtauden kanssa.
Näin ollen kaksi asiaa olisi teille tarpeen paheen voittamiseksi, ja ne teiltä puuttuu: Ensiksi, varma halu pyrkiä ajatusten puhtauteen, ettei kiusaus tulisi; ja sitten, jos kiusaus tulee, tunto että voittaminen on välttämätön.
Sanon nyt suoraan, miksi ajattelen, ettette voi löytää tuota välttämättömyyden syytä.
Teidän elämänkäsityksenne on liian ahdas.
Ihminen voi elämää katsella kahdella tapaa. Joko hän tuntee elämänsä siksi ajanjaksoksi, joka kuluu alkaen hänen ruumiillisesta syntymisestänsä hänen ruumiilliseen kuolemaansa. Taikka tuntee hän elämänsä riippumattomaksi tästä lyhyestä ajanjaksosta, käsittää olevansa ajassa ainoastaan jotakin erityistä tehtävää varten ja pitää itseänsä muuten iankaikkisuuden, ajattomuuden eli hengen lapsena. Nämät kaksi katsantotapaa ilmaisevat eri uskoja. Sillä uskohan ei ole mitään muuta kuin se, mitä ihminen uskoo elämän olevan. Jos joskus tuleekin ajatelleeksi iankaikkisuutta ja "mitä tulee tämän elämän jälkeen", — jos vaikka on vakuutettu siitä, että "löytyy elämä tuolla puolen haudan",— niin ei se vielä läheskään merkitse, että uskoo iankaikkisuuteen. Sillä iankaikkisuuteen uskoo vasta silloin kuin uskoo, että iankaikkisuus määrää minun tehtäväni nykyisessä elämässä. Voipi ajatella iankaikkisuutta, voipi saarnata siitä ja kuitenkin teossa näyttää pitävänsä tehtävänään personallisten tarkoitusten saavuttamista tässä ajallisessa elämässä, eli siis ei uskovansa iankaikkisuuteen. Jos on vallalla toinen näistä uskoista, niin se synnyttää erilaista toimintaa ihmisen puolelta, kuin jos hänessä on vallalla toinen. Uskoessa elämän alun ja lopun olevan näkyvissä ihminen tietysti rupee itsellensä puuhaamaan tätä hänen personallista oloaan niin tyydyttäväksi, mukavaksi ja turvatuksi kuin mahdollista. Personallista elämää tarkoittavat silloin sekä hänen tulevaisuuden haaveensa että jokapäiväiset tehtävänsä. Mutta käsittäessä elämää ikuisuuden kannalta ihminen hakee ennen kaikkea tehtävää ikuisuudelta, eikä rupea tätä lyhyttä elämänjaksoa varten rakentamaan jotakin erikoista itselleen eikä täkäläiselle tulevaisuudelleen.