Kaikki on siinä, että ne voittavat vietin, jotka tulevat siittämään ja synnyttämään nämä lapset.
Ja kun me nyt ymmärrämme, kuinka äärettömän tärkeä vietistä vapautuminen meille on, ymmärrämme, että siitä riippuu maailman tulevaisuus, niin syntyy tärkeä kysymys: mistä ikäkaudesta alkaen meille yleensä voi käydä vietin voittaminen mahdolliseksi?
Tietysti saapi kysymys, kuinka jo lapsia voisi ohjata voittamaan viettiä, kahta suuremman merkityksen. — —
Tavallisesti kun puhutaan itsesaastutuksesta, sitä pidetään ihan eri asiana kuin sukupuolivietin tyydyttämistä. Tosin on toinen luonnollinen ja toinen luonnoton tyydyttämisen tapa, mutta molempien vaikuttimena on kuitenkin aivan sama vietti. Vietin tyydyttäminen itsesaastutuksella on tosin niin sanottu "nuoruuden pahe", lasten pahe, mutta se on lasten pahe vaan sen vuoksi, ettei voi tulla kysymykseen lapsen tyydyttää viettiänsä luonnollisella tavalla, — että se on lapselle vielä ainoa keino tyydyttää sitä viettiä, joka hänessä ilmestyy näin aikaisena.
Mutta jos vietti on aikaihmisellä aivan sama kuin lapsella, niin kysymykseen: voiko lapsi voittaa viettiä, saattaa vastata ottaen perustukseksi ne kokemukset, mitä meillä täysikäisillä on meihin itseemme nähden. Voimmeko me voittaa viettiä, siinä muodossa, jossa se meillä ilmestyy? Onko se meille helppo vai vaikea? Mitä keinoja me käytämme voittaaksemme? Ja vasta sen jälkeen voimme asettaa vaatimuksemme lapsiin nähden. Jos luonto olisi määrännyt lapsen tehtäväksi kamppailla jotakin erityistä lapselle omituista itsesaastutuksen viettiä vastaan, niin me voisimme sanoa, ettemme ymmärrä tuon paheen luontoa. Mutta nyt emme voi sitä sanoa, koska lapsessamme ilmestyvä vietti on ensimäinen todistus siitä, että me tunnemme vietin perin pohjin.
Kun siis joku tahtoo varjella omaa lastansa onnettomuudesta ja huolestuneena kysyy, mitä pitäisi lapselle tehdä, että hän vapautuisi, niin ei voi olla muuta tietä selvyyteen tässä asiassa, kuin vajoutua omaan itseensä, omaan elämään ja vastata itselleen kysymyksiin: Olenko minä voittanut viettiä? Jos olen, niin millä keinolla se tapahtui? mitä hengen voimia minä olen huutanut avukseni? olenko ehkä rukoillut? — Ja kun on päästy selvyyteen, mikä on voinut antaa pelastusta eli mikä keino on ollut ainoa, niin täytyy rientää ilmoittamaan sama keino lapsellekin. Sillä ihan varmaan se on sama vietti, jota vastaan lapsikin taistelee, ja kuinka häntä voisi auttaa mikään muu keino? kuinka voisi ymmärtää hänelle neuvoa mitään muuta, kuin mitä jokaisen oma sydän syvimmässään tietää auttavan, tai voivan auttaa.
Mutta — sanotaan tähän — tuo neuvo on epämääräinen; ei kaikilla voi olla taipumusta syventymään itseensä ja ratkaisemaan näin sielun asioita; tarvitaan selvä, käytännöllinen neuvo, miten on meneteltävä lapsen varjelemiseksi ja pelastamiseksi; tarvitaan selvä vastaus kysymykseen; voiko ja miten lapsi voi vapautua paheesta.
Minulla onkin vielä yksi vastaus mielessäni.
Tietysti en voi tämän kysymyksen valaisemiseksi vedota muuhun kuin omaan kokemukseeni. En siis ota arvostellakseni esimerkiksi lääkärien käyttämiä keinoja tämän "taudin" hävittämiseksi lapsista. Kuitenkin, mikäli keinot tarkoittavat paheen hävittämistä jollakin väkivaltaisella tavalla, — jotkut ovat määränneet lasten sitomista yöksi sänkyihinsä, — näyttävät ne minusta turhilta, koska vietti on luonnon voima, johon ei pysty mikään ulkonainen vastavoima; mikään väkivalta ei voi saada viettiä ulosnyhdetyksi tai sammutetuksi, yhtä vähän kuin rautaa voi saada olemaan laajenematta lämpimässä tai dynamiittia räjähtämättä tulessa. Tietysti sisällisen voiman vastapainona voi olla ainoastaan sisällinen voima. Olen niinikään kuullut, että lääkärit joskus pitävät lapsia "parantumattomina sairaina". Luullakseni on tämmöinen käsitys aina väärä, sillä vietin voittaminen ei voi missään tapauksessa käydä muutoin kuin sisällisen voiman avulla, ja sen mahdollisuudesta tai mahdottomuudesta ei kukaan voi mitään tietää, niinkauan kuin lapsi elää eikä ole kadottanut järkeänsä. Vaikeus synnyttää lapsessa hengen voimaa ei ole yhtä kuin mahdottomuus pelastaa lasta.
Myöskään ei ole minulla mitään kokemusta siitä, miten vaikuttaisi vanhempien, kasvattajien tai jonkun toverin puhe. Se häpeä, jota aina tunsin syntini vuoksi, teki minulle mahdottomaksi jo ajatuksenkin, että jollenkin ilmoittaisin tai joku minulle puhuisi. Ja luulen, että juuri se seikka merkitsikin paljon minun kehityksessäni. Tulin nimittäin senvuoksi, että tässä asiassa oli kokonaan katkaistu kaikki suhde muihin ihmisiin eli että oli mahdoton ajatella neuvoa tai avun pyytämistä heiltä, ohjatuksi hakemaan apua sisäisestä elämästä, Jumalalta. Kirjassani olen kuvannut, kuinka käsitykseni sisällisestä Jumalasta, eli siitä samasta, jossa nytkin tiedän ainoan totisen elämän olevan, syntyi tämän salaisuuteni mukana ja siten että rukouksessani käännyin häneen. — Mutta minusta näyttää toiselta puolen, että vanhempien puhe, siinä tapauksessa, että he ovat sisällisesti nöyrtyneet tunnustamalla itsensä perinnön antajiksi, eivätkä siis suinkaan ajattele antaa mitään kuritusta lapselle, edes nuhteenkaan muodossa, voi vaikuttaa ratkaisevasti lapsen kykyyn vastustaa viettiänsä. Täytyy uskoa siihen, että ainoastaan puhtaan totuuden tietäminen voi auttaa ihmisiä, siis lapsiakin. Tämän mukaan minun pitäisi siis valmistaa lasta ymmärtämään, että hänen on taisteleminen viettiä vastaan, koska en minä eikä minun esivanhempani ole sitä voittaneet, — että jos hän voittaa ja pysyy puhtaana, niin hän voittaa ikäänkuin meidän puolesta, — että me odotamme sitä häneltä, — että voittaminen on hänen suuri elämäntehtävänsä. Voi olla ettei lapsi jäisi kylmäksi, vaan saisi itseluottamusta ja intoa, kun vietin voittaminen, joka vielä äsken tuntui hänestä tarpeelliselta yksistään vaan hänen oman hyötynsä eli hänen oman vähäpätöisen tulevaisuutensa vuoksi, yhtäkkiä muuttuisi hänen silmissään siksi, mitä tämä taistelu todellisuudessa onkin: suureksi elämäntehtäväksi, jonka tarkoitus on vapauttaa maailmaa. Sen kiduttavan, salaisen häpeäntunteen sijasta, joka on häntä painanut, hän saisi rohkean ja avonaisen mielen, ja hän käyttäisi paheen hävittämiseksi niitä suuria henkisiä voimia, jotka ovat kätketyt lapsen sydämmeen.