Suuren merkityksen voisi tämmöinen puhuttelu saada senvuoksi, että kun lapsen omien salaisten surujen synnyttämä suhde sisälliseen Jumalaan luonnollisesti on vielä aivan heikko maailmalta tulevien rikkaiden ja voimakkaiden ulkonaisten vaikutusten rinnalla, jotka lapsen elämän etupäässä muodostavat, niin vanhempien puhe saattaisi arvaamatta antaa tukea tuolle heikolle henkisyyden alulle, suhteelle Jumalaan, ja kasvattaa siitä yhdellä kerralla voimakkaan, ratkaisevan vaikuttimen hänelle.
Mutta varsinaiset kokemukseni, joilla minä ainoastaan voinkin kysymykseen vastata, alkavat minun omasta peitetystä taistelusta viettiä vastaan ja omasta heikosta suhteestani Jumalaan.
Koetin jo lapsena käyttää apukeinona pahetta vastaan rukousta, niinkuin minulle oli neuvottu menettelemään muissa asioissa. Erittäin selvästi muistan kuitenkin, että rukous tuntui minusta tehottomalta apukeinolta.
Koska minä rukoillessani elävästi tunsin Jumalan läsnäolon, en minä lapsena voinut yleensä "epäillä Jumalan olemassaoloa", kuten sanotaan. Se, ettei rukouksistani ollut apua, herätti minussa kummastelua. Ja juuri tästä omasta kummastelustani on sittemmin syntynyt kaikki se mitä nyt jo tiedän Jumalasta.
"Rauhallisina hetkinä minusta tuntui, että olisi pitänyt tehdä Jumalani kaikessa jokapäiväisessä elämässä enemmän pääasiaksi, kuin mitä hän minulle oli, niin että olisin voinut alituisesti pitää häntä mielessäni ja alituisesti elää semmoisessa hengen tilassa, kuin mikä minussa oli rukoillessani."
Näin kirjoitin "Heräämiseni" kirjassa. Ja koetan nyt selittää tarkemmin tämän minun mielestäni kaikkein tärkeimmän asian.
Niin oudolta kuin saattaakin kuulua, oli koko syy taistelun menestyksettömyyteen siinä, että minulla oli väärä elämänkäsitys. Ei tavallisesti puhuta lasten elämänkäsityksistä. Ja kuitenkin näen nyt selvästi, etten voinut pitää Jumalaa alituisesti mielessä siksi, että väärin käsitin elämän, se on, oman suhteeni Jumalaan.
Luulin että Jumala oli se, jonka oli määrä auttaa minua minun omassa elämässäni, joka oli jotakin minulle itselleni kuuluvaa.
Minulla oli silloin se väärä käsitys rukouksestakin, että rukouksen olisi pitänyt auttaa niiksi hetkiksi, joina en enää rukoillut, vaan elin sitä "omaa elämääni", se on, että rukouksen tarkoitus oli ikäänkuin ottaa lupaus Jumalalta tulevaisuuden varalle.
Olin lapsena aina vapaa vietin kahleista juuri sinä hetkenä, jona rukoilin. Mutta se oli minusta silloin niin luonnollista, etten sitä huomannutkaan. Sitäpaitsi rukous tavallisesti seurasi katumuksen muodossa kohta lankeemuksen jälkeen, jolloin siis olin muutenkin vapaa vietistä. Muistan, etten tullut yleensä koskaan rukoilleeksi silloin kuin jo oli pitempi aika lankeemisesta kulunut. Hetkenä taas, jolloin vietti minut valloitti, syntyi minussa sisällinen taistelu, ja tämän taistelun esineenä juuri olikin kysymys: rukoilisinko nyt apua vai en. Tietysti en tullut rukoilleeksi juuri senvuoksi, että se olisi ollut sama kuin voitto ja minähän vasta taistelin. Näin en siis tämmöisissäkään tapauksissa tullut rukoukseen asti, ja rukous taaskin seurasi vaan lankeemusta, oli pyyntö, että minun uusi, lankeemuksen jälkeen tehty päätökseni saisi Jumalalta tukea sittenkuin kiusaus jälleen tulisi.