Jotenkin varhain lapsena huomasin tämän asian ja aloin, lankeemusta seuraavan katumuksen hetkinä, päättää myöskin, että vastedes tahdoin muistella Jumalaa silloinkin kuin minulla ei ollut syntiä omantunnon päällä eli kun oli jo pitempi aika lankeemuksesta kulunut. Tunsin selvästi, että kääntyminen Jumalan puoleen, kun se aina tapahtui vasta lankeemisen jälkeen, vähitellen täytyi kadottaa merkityksensä. Varhaisen lapsuuden kokemus oli siis tuonut siihen, että apu saattoi olla mahdollinen ainoastaan jos olisi mahdollista alituisesti elää Jumala ajatuksissa. Muistan, että semmoinen elämä näytti minusta viehättävältä, jos siihen kerran olisi voinut päästä. Mutta parhaalla tahdollakaan ei siihen voinut päästä. Koetin päästä alkuun siten että kertomalla kerroin mielessäni: Jumala, Jumala, Jumala, hetki hetkeltä niin pitkälle kuin saatoin. Mutta jokin aina vei minut pois siitä. Mahdotonta oli pakottaa ajatusta eli mielialaa väkisin pysymään. Ja sentähden, kun näin, että elämä ehdottomastikin häivyttää ajatukset pois Jumalasta, kummastelin, että hän kuitenkin voi vaatia itseänsä aina ajattelemaan ennenkuin auttaa.
Kuten sanoin, se oli väärä elämänkäsitys, joka teki minulle ja tekee jokaiselle lapselle mahdottomaksi elää alituisessa Jumalan muistamisessa.
Lukeneeko lapsi läksyjänsä vai täyttäneekö muuten annettuja käskyjä, hänen tehtävänsä käsitetään tarkoittavaksi aina tulevaisuutta, hän elää ainoastaan tullakseen joksikin sittenkuin kasvaa mieheksi. Jos hän kuolee pidetään hänen elämäänsä kesken katkenneena. Kaikki siis mitä hän tekee on hänen tekeminen vanhempien tai kasvattajien käskystä. Ja Jumalan merkitys tällöin on siinä, että hän on lapsille äärimmäisenä uhkana. Mutta ei kukaan opeta — ei kirkossa, ei koulussa eikä kotona, — että hänen elämänsä on jo lapsena itsenäinen, riippumaton siitä elääkö hän huomenna tai mieheksi asti, että oman tulevaisuuden tuumat syntyvät oman itsensä ylentämistä varten ja että ihmisen tarkoitus on vaan nykyisyydessä täyttää Isän tahto.
Alituisesti mielessä voi ainoastaan pysyä tekemisen, puuhaamisen, elämisen vaikutin. Niinkuin se, joka laittaa pöytää, ei voi samalla ajatella esimerkiksi lampun rakennetta, niin ei voi ihminen elää personallisia tarkoituksiaan eli tulevaisuuttansa varten ja kuitenkin pitää alituisesti mielessään Jumalan tarkoituksia.
Tämä mahdottomuus on sama ukolle kuin lapselle.
Vastaus kysymykseen, voiko vietistä ja siis paheesta vapautua jo lapsena, jääpi minun sisällisten kokemuksieni mukaan tämmöiseksi:
Voipi ainoastaan siinä tapauksessa, että lapsessa voi syntyä pysyväinen, katkeamaton "elämä Jumalassa", — semmoinen elämä, missä Jumala tekemisen vaikuttimena itsestänsä on mielessä ja on elämän viehätyksenä.
Evankeliumissa kerrotaan, että meidän uskontomme perustaja jo lapsena sanoi Jumalaa isäkseen, s.o. ymmärsi elämän hänessä itsessään asuvan hengen käskyjen täyttämiseksi. Siinä oli jo lapsesta pitäen hänen elämänsä viehätin ja hänen tekojensa vaikutin. Samallaiseen vapaasen elämään tämä uskonnon perustaja kutsuu kaikkia ihmisiä, ja pitää sitä mahdollisena, helppona ja onnea tuottavana.
Mutta me vaan tahdomme, että lapsemme "tulisi joksikin".
Selvää on, että jos lapsen sydämmen täyttää sama elämänviehätin kuin oli Jeesuksella, niin hän vapautuu paheesta.