SOFIA: Siitä tavasta, jolla hän kohtelee vihollisiansa, siitä tavasta, jolla hän säälimättä musertaa heidän aikeensa ja samalla antaa heille anteeksi kaikki parjaukset häntä itseänsä vastaan,—siitä, että hän on rohkea, että hän on leijonan rohkea.
LISBETA: Se on voinut näkyä vaan meidän pienissä oloissamme— raatihuoneen edessä ja pormestaria vastaan.
SOFIA: Se kaikki on samaa siellä suuressa valtakunnassa. Kysymys on vaan siitä, kuinka siirtää hänet pienistä oloista suuriin. Ja sinä näet, että hän nousee niinkuin kotka pilvien tasalle.
LISBETA: Isä?!
SOFIA: Yksi häneltä puuttuu. Hän ei tahdo tietää Luteruksesta eikä Kustaa Aadolfin sankaritöistä Saksanmaalla,—juuri siitä, joka täyttää kaikkien tosiylimyksien mielen.
LISBETA: Niin, ei Jörankaan puhu muusta. Aina hän kertoo minulle niistä heidän retkistään ja tappeluistaan. Vrangel on hänen ihanteensa.
SOFIA: Samuelin ihanteet eivät ole sielläpäin. Mutta olkoon, että hän osaa käyttää rohkeuttansa vielä vasta karhunpyynnissä. Ajattele, että sama rohkeus kerran palvelisi valtakunnan asioita! Se sytyke vaan on löydettävä, joka hänet sytyttää. Ja minä luulen, että kohta sen löydän. Ehkä olen jo löytänytkin.
LISBETA: Oi, äiti, kuinka paljon sinä olet ajatellut! Minua oikein pelottaa.
SOFIA: Sinun tähtesi päivin, sinun tähtesi öin, oma lapsukaiseni. Malttia vaadin vaan sinulta ja Jöraniltasi. Tässä tulee tapahtumaan suuria asioita, tai ei mitään, ja silloin kaikki jää entiselleen.
LISBETA: Kaikki jätän sinun haltuusi. (Kuuluu portinkolkutus). Ah, se on Jöran! (Ikkunalla): Se olikin vaan isä!