LlSBETA: Rosencröell—Jöran Bjelke ja Lisbeta Rosencröell—minä luulen, että se on kaunis. Äiti, koska olet sen keksinyt?
SOFIA: Kun olen unetonna valvonut ja ajatellut sinun tulevaisuuttasi, niin ovat pienimmätkin seikat olleet tuhansin kerroin mielessäni. Tämä nimi tuli itsestään ajatuksiini, niinkuin olisi sen joku sanonut.
LISBETA: Ja kaikki on niin käyvä, kuin sinä olet ajatellut.
SOFIA: Ihmisten kohtalot ovat, lapseni, kaikkivaltiaan kädessä.
LISBETA: Äiti, minä tunnen, ettei voi käydä muuten kuin niin. Uskotko, se oli herran enkeli itse, joka kuiskasi sinulle tämän nimen. Se on minusta niinkuin jo kauan tapahtunutta ja vanha asia, että nimemme on Rosencröell. Se on unta että olemme Cröellejä.
Mutta äiti,—monta kertaa olen ajatellut,—sano minulle, kuinka sinä,
Gyllenstjernan tytär, tulit suostuneeksi aatelittomaan?
SOFIA: Kysy pikemmin, kuinka minä en vieläkään ketään muuta valitsisi kuin hänet. Naiset kadottavat oman aateliutensa, kun menevät naimisiin. Mutta heidän salainen tehtävänsä silloin on korottaa aateliseksi se mies, jonka kanssa he ovat vihityt. Kaikki aatelissuvut ovat täytyneet kerran syntyä. Se on vaimojen näkymätön työ. Ja sen työn minäkin aijon tehdä.
LISBETA: Mutta eihän jokaisesta voi kuitenkaan tulla aatelismiestä.
SOFIA: Niin näyttää ainoastaan ulkoapäin. Mutta minä sanon sinulle: melkein jokaisella on jotakin semmoista sydämmeen kätketty, josta voi synnyttää aateliuden. Ainakin Samuelissa on sitä. Se täytyy vaan oikein löytää. Ja minä olen löytänyt. Hänen käytöksensä on tosin hiomaton. Isänsä kanssa alituisilla kauppamatkoilla on hän aina elänyt vaan talonpoikien seuroissa ja heidän kömpelöt tapansa ovat häneen tarttuneet. Mutta se ei merkitse mitään. Kun Samuel Cröell kerran kasvaa suureksi, niin hänen kömpelyytensä muuttuu muodiksi ja sanotaan hienoksi. Hänen sydämmessään on aateliuden lunnassana.
LISBETA: En ymmärrä mistä se voisi näkyä.