LISBETA: Isän edestä, äidin edestä ja Ruotsin valtakunnan edestä.
SOFIA: Niin, että kaikkivaltias suojelisi Kustaa Aadolf vainajan sotajoukkoja, jotka kaukana vieraalla maalla taistelevat meidän uskomme puolesta,—sitä rukoilevat joka aamu prinssit ja prinsessat ja kaikki valtakunnan ylimykset ja myöskin sinun Jöranisi.
LISBETA: Niin, äiti. (Menee oikean peräoven kautta.)
SOFIA (Laittaa ruokaa pöydälle, sitten istun jälleen kutomaan, hyräilee.): Jumala ompi linnamme j.n.e.
LISBETA (Tulee Sofian luo, joka suutelee häntä otsalle; istuu syömään.): Äiti, ajattele, jo muutaman tunnin kuluttua voi Jöran olla täällä! Minun sydäntäni vihlasee. Mitähän hän ajattelee tästä meidän yksinkertaisesta kodistamme, hän joka on niin hieno aatelismies ja aina elänyt Ruotsin pääkaupungissa! Eikö olisi paras siirtää nuo sarvet ja jouset ja isän matkakapineet pois; näkyy heti ettei meillä ole kyllin huoneita, kun on tämmöinen sekoitus.
SOFIA: Täällä on paljon, mikä ei ole niinkuin ylimyksillä. Ainoastaan nuo muutamat esineet vanhempieni kodista ovat todellisesti hienoja. Kaikki muu muistuttaa enemmän Viron saksalaisia kuin vanhaa Ruotsia. Mutta se saa kaikki olla toistaiseksi näin. Me emme muutu aatelisiksi, jos muutamme huonekalut. Ei, Lisbeta. Sillaikaa kuin sinä vielä nukuit, tein minä päätökseni. Minä matkustan itse Tukholmaan puuhaamaan isän puolesta.
LISBETA (riemastuneena): Äiti, äiti, sinä tahdot todellakin sen tehdä!
SOFIA: Vielä ei ole unohtunut vanhan perheemme mahti Tukholmassa ja minun vaikutukseni voi ulottua hyvin kauas.
LISBETA: Niin, äiti, en epäile hetkeäkään, että kaikki käy toivomme mukaan, jos sinä vaan itse lähdet. Sitten unelmamme toteutuvat, minä kelpaan Jöranille ja hänen sukunsa suostuu. Eikö meidän nimemmekin tule muutettavaksi. Ei suinkaan meidän nimemme tule olemaan enää Cröell?
SOFIA: Mitä sinä sanot nimestä Rosencröell?