LISBETA: Niin, äiti, »kolme pitkää vuotta»; mutta kuinka monta pitkää vuotta olen minä kulkenut kuin vangittuna, tietämättä tulevaisuudestani, toivon ja epätoivon välillä! Niitä on enemmän kuin kolme. Pian olen Jöranille jo liian vanha.
SOFIA: Niin, niin, lapseni, minun sydäntäni kouristaa, kun ajattelen teitä kahta.—Kuinka toisin on kaikki käynyt!
LISBETA: Ja kuitenkin luulit voivasi edeltäpäin laskea kaikki.—Sinä tiesit jo nimenkin: Rosencröell.—Rosencröell!
SOFIA: Niinpä niin Rosencröell!—Ei kaikki ole vielä menetetty.
LISBETA: Minä en jaksa toivoa enää.
SOFIA: Lapseni, lapseni, tiedäthän kuinka paljon olen koettanut—ja ettei syy ole ollut minun.
LISBETA: Niin, niin äiti,—ei sinun. Tiedän kuinka paljon olet uhrannut ja koettanut.
SOFIA: Mutta yksi oli sentään kaikkein vaikein. Minä olen rukoillut Törnskjöldiä! Rukoillut että hän säälisi vaimo raukkaa ja päästäisi vihdoin hänen miehensä. Minä, Lisbeta, Törnskjöldiä!
LISBETA: Yhtä kummallista on, että Törnskjöld on suostunut.
SOFIA: Hän antoi palvelijansa vastata: »päästän taikka en, sen saamme nähdä; linnan edustalle tule miestäs tapaamaan, silloin asiasta puhumme.»—Tänä iltana siis. Nyt, Lisbeta, alkaa soma leikki. Hiukseni ovat harmaat, mutta murtunut en ole. Aikeeni ovat suuremmat kuin koskaan ennen.