MARTTA: Äiti, minä sanoin, ettei saa vaan mitenkään kertoa isälle.
ROUVA VALTANEN: Isälle?… Enkö minä saa puhua hänenkään kanssaan?
MARTTA: Hän ilmankin vihaa Uunoa.
ROUVA VALTANEN: Ei hän vihaa … ei hän vihaa … te teette vääryyttä isälle … hän on rehellinen, hän on maailman rehellisin mies.
MARTTA: Mutta Uuno sanoo…
ROUVA VALTANEN: Uuno sanoo paljon… Varmaan silloin piti niin menetellä… Eikä kansalle saa ilmaiseksi jakaa … silloin toinen saa, toinen ei… Isä menettelee aina oikein, ja meidän aikanamme ei ollut niin ankaraa kuin nyt. Mutta hänkin on niin yksin. Ajatteles, Martta, emme ole puhelleet toistemme kanssa lähes kahteenkymmeneen vuoteen mistään oikeasta asiasta. Nyt tahdon vihdoin puhua, jos hänellä vaan on aikaa… Menen ylös hänen luoksensa.
MARTTA Mutta ei vaan siitä, ei siitä!
ROUVA VALTANEN: Ole huoletta, lapseni.
(Lähtee oikealle.)
LEENA (perältä, menee seurusteluhuoneeseen, katselee merelle, ollen polvillaan ikkunan alla olevalla sohvalla.)