MARTTA: Voi, kirous seuraa onnetonta perhettämme; joka askeleella tulee vain uusia ja uusia onnettomuuksia!
ROUVA VALTANEN: Mutta rauhoituhan, lapseni! No, kerro nyt mitä näit ja kuulit.
MARTTA: Uuno rakastaa Leenaa.
ROUVA VALTANEN: Mitä sinä sanot?!
MARTTA: He suutelivat toisiaan.
ROUVA VALTANEN (ei voi sanoa mitään, istuutuu väsyneenä): Täällä kuljen minä ovissa edestakasin, tuon ja vien kahvipannua, mutta omain lasteni tragedioista en tiedä mitään.
MARTTA: Leenasta, tunnustaakseni, kyllä jo ennenkin aavistin jotain, mutta että Uuno—!
ROUVA VALTANEN: Ette puhu minulle enää mitään, ette ilmaise surujanne ettekä ilojanne. Ja ihan äsken olin vielä kaikki kaikessa teille. Ette luule minun ymmärtävän asioitanne. Erehdytte, lapset,—paljon, paljon tämä vanha sydän voisi teille vielä antaa. Mutta te luulette aina, että kaikki mikä teille tapahtuu, tapahtuu ensi kerran maailmassa. Ja kärsitte—kärsitte—kokemattomina—yksin—ja välillemme kasvaa vähitellen läpäisemätön, yhä paksuneva muuri… Kaikki onkin nyt niin toisin kuin oli. Minä olen käynyt niin tarpeettomaksi … usein inhottaa minua oma itseni, enkä tiedä mitä varten ollenkaan olen … ja mitä tehdä itseni kanssa…
MARTTA: Mutta älä nyt vaan suinkaan sano isälle.
ROUVA VALTANEN: Enkö voi enää seurata nuorten elämää? Olenko niin tylstynyt? Muistini on todella hyvin huonontunut… Minulla on liiaksi näitä talouspuuhia, en ole milloinkaan joutanut kallistamaan korvaani lasten äänille. Sanokaa miksi tämä talous on niin suuri, niin tarpeettoman suuri? Mitä varten, ah, mitä varten kaikki maailmassa?!