1:NEN PALVELUSTYTTÖ: Et olisi sanonut kummankaan hukkuneen, niin olisi itse kävellyt kamariin.
(He käyvät tarmokkaasti Leenaan käsiksi ja kantavat
hänet vasemmalle.)
(Aurinko pilkistää esille.)
VALTANEN (hitaasti perältä, masentuneena, vapisevana, itsekseen höpisten. Tahtoisi jatkaa kulkuaan oikealle, mutta Valdemarin pulpetin ohi kulkiessaan vaipuu voimatonna pulpettia syleilemään ja nyyhkyttämään).
ROUVA VALTANEN (perältä hajamielisenä, melkein järjettömänä ympärilleen katsellen): Ei, ei, minä en kestä tätä … miksi … miksi … miksi… (Valittaen): Aa-aa-aa … minä en kestä, en kestä … Valdemar…
MARTTA (pitelee äitiään kyynäspäästä, koettaen lohduttaa): Pitää kestää, äiti kulta… Onhan kaikki jo ohitse … hän ei kärsi enää … hänellä on rauha … hän on meitä onnellisempi…
KAKSI KONSTAAPELIA (tukien Uunoa kummaltakin puolen saattavat hänet oven viereen sohvalle, sitten poistuvat).
UUNO (vaipuu väsyneenä ja hengästyneenä puoleksi loikovaan asentoon sohvalle).
(Äänettömyys.)
ROUVA VALTANEN (äkkiä kesken itkuaan): Mutta miksi kaikki tulivat rannalta pois? Jospa hän ei vielä … jospa hän ui vielä! Kuule Uuno, jospa hän kamppailee vielä aaltojen keskellä!