Tultuaan takaisin sakastiin hän nojautui kyynäspäin korkealla olevaa ikkunalautaa vasten ja ajatuksissaan muodosti ihan uuden saarnan pääpiirteet.
Sen sijaan kuin puhua tuosta hienosta ymmärryksen langasta eli jonkinlaisesta ylemmästä rakkaudesta ihmisten välillä, aikoi hän nyt kokonaan hylätä tuon aineen ja mennä pohjaan asti, tuoda esiin sen äärimmäisen päämäärän, johon inhimillinen elämä tähtää: kaikkien ihmisten veljistymisen. Hän oli ikäänkuin suuttunut itselleen, että hän oli aikonut veljiensä tähden puhua muka jostakin vielä hienommasta rakkaudesta kuin siitä, minkä on yhdistäminen kaikkia ihmisiä eroituksetta. Hän oli — nyt hän sen huomasi — ajatellut saarnaansa veljiensä edessä eikä Jumalan. Mutta hän päätti muuttaa asian, ja jo tunsi kuinka rauha vuoti hänen sydämmeensä.
Oikea syy, miksi hän ei tahtonut kerjäläisestä puhua, oli se, ettei hän tahtonut näyttäytyä erittäinkään Henrikille semmoisena, mimmoisiksi hänen mielipiteensä olivat heidän erottuaan muodostuneet. Sydämmensä syvimmässä hän jo oli itsekin luopunut vanhasta päämäärästään: palaamisesta kotipitäjään. Eikä hän ollut tehnyt sitä Alinan tähden yksistään, vaan omasta puolestaan. Hän näki tässäkin asiassa kohtalon johtoa ja tahtoi vapaaehtoisesti taipua sen alaiseksi. Että siinä todella oli kohtalon käsialaa, selvisi hänelle silloin kuin hänelle selvisi hänen nykyisen elämänmuodostuksensa tarkoitus. Tarkoitus oli se, että hänen piti oppia rakastamaan vieraita ihmisiä ja vieraita seutuja. Että tämä tuotti hänelle kärsimyksiä, siihen hän oli itse syynä. Siihen oli syynä se, että hän oli aina "potkinut tutkainta vastaan", aina niin kauas kuin hän muisti, tahtonut välttää kohtaloa ja järjestää elämänsä oman erikoisen makunsa mukaan. Kohtalo oli vienyt häneltä voiton, kääntänyt kaikki mitä hän teki aikeensa toteuttamiseksi, erittäinkin hänen pappeutensa, omaksi hyväkseen ja asettanut hänet keskelle Pohjanmaata. Hän kärsi yhä edelleen ja kuitenkin hän yhtaikaa tyytyi. Hän tunsi, ettei hän vieläkään, ei lähimainkaan, tahdo sitä mitä kohtalo tahtoo, ja sentähden hän piti ihan luonnollisena, että hänen on yhä kulkeminen kärsimyksen tiellä.
Kun hän kirjoitti saarnaansa, oli tämä hänen sydämmensä totuus kumma kyllä joutunut ihan unohduksiin. Hän oli alkanut kirjoittaa koristeltua kukkaiskieltä jonkinlaisesta korkeammasta yhteydestä sielujen välillä, antanut hienon surunleiman lauseillensa, kun muka tämä elämä polkee jalkainsa alle sitä, mikä on todellisesti hienoa. Hän oli saanut kokoon mitä ihanimpia lauseita, viimeistellyt, huiputtanut ne, — ja nyt tunsi yhtäkkiä selvästi, etteivät ne kelpaa mihinkään. Nyt hän ei tarvinnut mitään valmistaa, eikä mitään kaunistaa. Hän tiesi mitä hänen oli sanominen tekstien johdosta: yksinkertaisesti vaan, mitä ne sisälsivät. Ja ne vastasivat täydelleen hänen omaa totuudentietoansa.
Ajan tultua hän sentähden meni päättäväisesti saarnastuoliin, luki tavalliset rukoukset, esipuheet, päivän molemmat tekstit ja Isämeidän. Sitten hän alotti puhua näin:
"Jumala on rakkaus. Joka sanoo tuntevansa Jumalan, eikä rakasta, hän valehtelee. — Näin sanotaan tekstissä. Meidän pitää siis rakastaa, että me tuntisimme Jumalaa.
"Ketä meidän pitää rakastaa?
"Rikas mies, jolle pitkin koko hänen elämänsä aikaa oli saarnattu rakkauden välttämättömyydestä, luuli, että hänellä oli rakkautta. Sillä hän rakasti veljiänsä, jotka hänen kanssaan seurustelivat ja istuivat hänen pöytänsä ympärillä, joille oli yhtä lämmin, ja yhtä valoisa, kuin hänelle, jotka olivat yhtä sivistyneet kuin hän.
"Mutta vaikea, mahdoton on minun ajatella, että se ryysyinen, likainen kerjäläinen, joka avaa minun kyökkini oven, on minun veljeni! Ja kuitenkin puhuu päivän teksti lahjomatonta kieltä. Se on niin. Jumalan tahto on, että kaikki ihmiset tuntisivat toisensa veljikseen.
"Rakasta kerjäläistä, mitä se on? Antaako hänelle niistä muruista, jotka putoavat minun pöydältäni? Sitä minä kyllä ehkä teenkin. Mutta se ei ole rakastaa kerjäläistä. Rakastaa kerjäläistä se on tunnustaa hänet todelliseksi veljekseni. Ja sitä minä en tee. Sillä jos minä kenen tunnen veljekseni, niin enhän salli että minun oloni on parempi kuin hänen, en salli että hän nälkäisenä katsoo kuinka minä syön, vaan me syömme saman pöydän ääressä ja jaamme kaikki keskenämme. Siksi että rakastan veljeäni. Mutta vieraan kerjäläisen sallin seista ovellani ja olen ilonen kun hänestä pääsen niillä muruilla, jotka pöydältäni putoovat.