Virren aikana Henrik mietiskeli Johanneksen sanoja siitä, ettei Jumalaa saa hakea tähdistä, ja oli vähän tyytymätön niihin. Hän päätti sopivassa tilaisuudessa ottaa asian puheeksi, ja kehoittaa Johannesta lukemaan Flammarionin kirjoja. Johanneksen kanta tuntui muutenkin Henrikistä vähän niinkuin ahtaanlaiselta ja hänen käsityksensä Jumalasta ikäänkuin liiaksi sidotulta tähän maailmaan.
Hän läksi mamman ja Uunon kanssa kirkosta kotiin ilman Johannesta, jonka täytyi ajaa ensin rovastin luo ja ottaa sieltä posti.
Kun he läksivät, rupesivat he kohta puhumaan saarnasta.
Uunonkin mielestä tuntui tämä saarna vähän oudolta, se ei ollut hänestä ollenkaan saarnan näköinen ja sentähden hän ei voinut sanoa oliko se hyvä vai huono.
Mamma sanoi, että täytyi tuntea Johannesta, ennenkuin hänen saarnojaan saattoi oikein käsittää. Ja sanoi vielä, että kirkossa käyvä rahvas ei tainnut oikein niistä pitää.
— Sopiikohan papin noin alentaa itseänsä? — arveli Uuno. — Miksi puhua itsestänsä? Tulee ajatelleeksi: mitä varten hän sitten saarnaa muille, jos hän on huonoin kaikista.
— Katsos, hänellä nyt on aina tuo aate mielessä, että on ikäänkuin kaksi tietä: toinen täydellisyyden tie, jota myöten valitut kulkevat, ja toinen kärsimysten tie, jota myöten hän sanoo kulkevansa.
— Mutta jos on kerran pappi, niin pitäisi toki olla valittujen tiellä, — sanoi Uuno.
— Kyllä hän on, rakas Uuno, — on jos kukaan, mutta hän itse sitä ei näe, eikä hän kärsi toista puhuttavan. Ja kansa taas ei tiedä mitä ajatella.
— Se nyt on niin Johanneksen näköistä tuo, — sanoi Uuno nuhtelevasti etusormellansa takoen.