Henrik kulki heidän vieressään eikä puhunut mitään, mutta hän oli taipuvainen yhtymään Uunon mielipiteeseen, eikä myöskään oikein tiennyt miltä kannalta saarnaa arvostelisi. Johannes säälitti häntä vähäsen, sillä ei hänen saarnansa ollut juuri mitään innostusta kuulijoihin herättänyt. Nämä tulivat ulos kirkosta silmät rypyssä, kovin ajatuksissaan, ja näyttivät iloisilta, kun saivat kirkonmäellä taas ruveta pakinoimaan jokapäiväisiä, istua rattaille ja lähteä kilvotellen kotimatkalle. Eikä Henrik myöskään voinut kieltää, että Uuno oli oikeassa kun sanoi: mitä varten hän sitten saarnaa muille, jos hän on huonoin kaikista?
Hän päätti itsekseen jollakin sopivalla tavalla huomauttaa Johannekselle myöskin sen, että vähän suurempi itseluottamus, — tai miksi sen sanoisi, — ei haittaisi, kun kerran oli seurakunnan pappina.
Kun Johannes tuli kirkonkylästä kotiin, meni hän ensimäiseksi mamman luo ja pyysi anteeksi, sitten pyysi myöskin muilta, syyttäen itseänsä pahaksi ihmiseksi. Hän antoi postilaukun mammalle ja meni itse ylös vintikamariinsa, kahvia juomatta. Alinaa hän suuteli ohimennen.
Kahvin juotuaan Henrik nousi ja meni hänen jälkeensä. Siellä Johannes pesi kasvojaan, pärskyttäen vettä ympärilleen, josta tavasta hän siis ei vieläkään ollut oppinut pois. Henrik tiesi, ettei hänen kanssaan auta puhua, ennenkuin pesutoimitus on kaikella säntillisyydellä tehty ja suoritettu. Hän istui sentähden odottamaan ja mietiskeli, kuinka ja missä järjestyksessä hänen oikein oli sanominen kaikki ne asiat, joita oli kerääntynyt.
Kun Johannes oli pärskytyksensä lopettanut ja ryhtyi kuivaamaan itseään käsiliinalla, katsoi Henrik ajan tulleen, ja sanoi muka välinpitämättömästi:
— Kuules, Johannes, et suinkaan sinä ole lukenut Flammarionin teoksia?
Johannes kuivasi juuri korvantaustoja, eikä sentähden heti ehtinyt vastata.
— Flammarionia? Mikä se on?
— Näetkös nyt, et ole edes nimeäkään kuullut, — sanoi Henrik ja alkoi selittää: — Flammarion, se on minun mielestäni yksi aikamme suurimpia neroja. Hän on kääntänyt ihmisten huomion siihen, että tämä heidän maapallonsa ei ole suinkaan ainoa paikka, missä on elämää.
— Vai niin, — sanoi Johannes yhä äänellä, joka osoitti, että hän piti pesua tärkeämpänä kuin Flammarionia. Hän kuivaili nyt nenänpieliä.