Ja he menivät kaikki saliin, jo vähän rauhoittuneina.
Mennessä sanoi Johannes Henrikille:
— Kummallista, ensi silmänräpäyksessä, kun luin Gabrielin kirjeen, heti ajattelin: mitähän kallista minulla on, jota voin myydä ja lähettää rahat Gabrielille. Enpä olisi niin ajatellut, jos joku vieras olisi pyytänyt; olisin vaan tyytyväisenä sanonut: ei minulla ole.
— No onhan siinä sentään suuri eroitus.
— On tosin eroitus, — sanoi Johannes ja mietti kuinka hän voisi selittää asiaa käyttämättä sanaa jumala, tai käyttää sitä niin, ettei se hieno ajatus, jota hän aikoi sanoa, menisi piloille. — On tosin eroitus, eroitus on, paha kyllä, mutta jumala tahtoo, ettei olisi. (Hän sanoi "jumala" nielasemalla ja nopeasti.)
— Tjah! — sanoi Henrik ja meni jotain Uunolta kysymään.
Gabrielin asia ei kuitenkaan voinut näin sammua, vaan mamma yhä uudestaan rupesi siitä puhumaan ja yhä suuremmalla huolestumisella.
— Ajatelkaa, jospa hän todella on tehnyt jotain luvatonta, — kiivastuksissaan, — hän on aina ollut niin vaarallinen, kun joskus tulee sille päälle, — ja nyt ehkä tarvitaan nuo 300 markkaa asian parantamiseksi. Semmoinen olisi ihan Gabrielin tapaista.
Mamman levottomuus kasvoi vihdoin niin, että toisten piti keksiä kaikellaisia lohdutuksia hänen tyynnyttämiseksi, ja hän rauhoittui vasta sittenkuin Uuno lupasi toimittaa rahat postiin heti kun pääsi rautatielle. Hän tahtoi mennä heti hakemaan Hildan säästörahoja, mutta Uuno ei suostunut, vaan sanoi panevansa kaikki omastaan, kunnes muut ehtivät antaa osansa tähän yhteiseen uhraukseen. Tietysti ei takaisin-maksamista voinut Gabrielilta odottaa.
— Ja pane postiin, heti rautatielle tultuasi, — eikä vasta Toijalassa, jossa et ehkä ehdi, ja niin se myöhästyy. Minä kirjoitan samalla Gabrielille.