Kun he olivat rattailla ja kiertäen pihalta tielle ajoivat ryytimaan ohi ja vielä kerran katsahtivat jääneihin, seisoivat nämä kuistilla, ensin Alina, sitten harmaapäinen mamma ja rappuista alempana Johannes, — seisoivat erillään kaikki kolme ja liikahtamatta katselivat poisajavia. Puut juoksivat heidän ohitsensa, ensin yksi: vielä he näkyivät, sitten toinen ja kolmas: vilahtivat vieläkin peräkkäin Alina, mamma, Johannes; sitten tuli tuuhea tuomi ja kaikki muut puut, — eikä heitä enää näkynyt.
Ensimäisen osan loppu.
TOINEN OSA.
I LUKU.
— No, oliko lystiä? — sanoi Henrik Uunolle, niinkuin heillä oli tapana ennen lapsena kysyä toisiltaan. He olivat juuri kääntyneet rattailla oikein päin istumaan, kauan katsottuaan taakseen jäävää kappalaispuustellia, joka jo alkoi muuttua taas punaseksi täpläksi metsän reunaan.
— O-ja, o-ja, — sanoi Uuno, — erittäinkin se käynti tappelukentällä. — Siitä on vaan joku 80 vuotta — ajatteles! 80 vuotta vaan, kuin siinä taisteltiin. "Jos kielin voisi kertoa näkönsä vanhat puut!" — Ja vähän ajan perästä Uuno yhä saman ajatuksen valtaamana saneli intohimoisesti: "äl' yli päästä piruja, sä poika urhoinen!" Hän huusi niin, että kyytipoika pelästyi.
— Mutta jos ajatellaan niinkuin Johannes, — sanoi Henrik, — niin pitäisi ryssiäkin rakastaa.
— Ja ni ponimaju po ruski, — sanoi Uuno.
— Niin, mutta sinä vihaat myöskin ruotsalaisia.
— Vihaan, sillä niillä ei ole mitään tässä maassa toimittamista.