— Sinä voit rakastaa vaan semmoisia ihmisiä, jotka ovat suomalaisia. Se on puutteellisuus sinussa, ja kuitenkin sinä siitä ikäänkuin ylpeilet.

— Rakastaa voi vaan niitä, joita rakastaa. Tiedätkös minä asuin yhteen aikaan erään nuijalaisen kanssa, joka oli ollut religeerattu Lederlapin vuoksi, niin se sanoi aina: bää, bää, bää, — kun joku rupesi puhumaan suvaitsevaisuudesta, ja käski pukeutua hameihin.

— Aha, — sanoi Henrik, — hänkö onkin sinun ihanteesi, — minä koko ajan ajattelin, että joku se varmaan on, joka on sinut kääntänyt.

Uuno rupesi nauramaan.

— Kyllä se ainakin on reima poika, jota kelpaa kuunnella. Suomen suku, — sanoo hän, — on yhtä laaja kuin mikä muu tahansa Euroopan kansoista. Ei pidä vaan antaa vähentää itseään kaikellaisilla punasilla rajaviivoilla, joita vedetään Laatokasta ujosti pohjoista kohden. Viroon on silta yli Suomenlahden ja pohjoisessa Vienan meri huuhtoo Suomen leijonan kylkeä, itään ei rajaa ole ollenkaan. Me olemme Suomen suvun edustajat Euroopassa, ei meillä ole aikaa ajatella jonkun rannikkoväestön kohtaloa. Joka ei tässä maassa tahdo olla suomalainen, se maasta pois!

Henrikiäkin tempasivat nämä väkevät sanat, ja hänen mieleensä kohosi yhtäkkiä suuri Suomen valtakunta, jommoista hän ei milloinkaan ennen ollut ajatellut, niin että hänkin nyt yhtäkkiä katseli ylpeästi pohjalaisia lakeuksia.

"Rakastaa kaikkia kansoja, ryssiä ja ruotsalaisia — se saattoi olla tuo Johanneksen täydellisyyden tie" — ajatteli Henrik, — "mutta hedelmälliseksi tämä aate tulee vasta sitten kuin täydellisyyden huipusta laskeudutaan vähän alemmas, ihmiselle mahdollisille aloille, niinkuin Uuno: rakastetaan ensin omaa kansaa. Ihan samalla tavalla oli Johanneksen aate, että pitää rakastaa kerjäläistä, minulle hedelmätön, kunnes ymmärsin, että voin oppia vierasta rakastamaan rakastumalla johonkin naiseen. Minä innostuin ja olen vieläkin innoissani. Täytyy ensin oppia rakastamaan omaa kansaansa, ennenkuin voi olla kysymys yleismaailmallisesta rakkaudesta ihmisten välillä. Mitä jos Uuno onkin minun edelläni, eikä jäljessä, kuten olen tähän asti luullut! Minussa varmaankaan ei ole sitä rakkautta Suomen kansaan kuin hänellä."

Ja pahan tapansa mukaan vaipuen ajatuksiinsa kesken toisen puheita Henrik, kuuntelematta Uunoa, koetti tehdä itselleen selväksi tätä kysymystä. Silmiinpistävää oli, että se, mitä Uuno sanoi isänmaanrakkaudeksi, ei oikeastaan tarkoittanut eri ihmisiä, sillä Uuno saattoi olla hyvinkin tyly jollekin kyytimiehelle ja arvosteli kaikkia ihmisiä jotenkin armottomasti. Mutta hän oli ikäänkuin luonut itselleen eri käsityksen jonkinlaisesta suomalaisuudesta, ja sitä käsitettä hän rakasti. Enemmän kuin ihmisiä tarkoitti hänen käsitteensä suomen kieltä, ja vielä itse maata. Henrik koetti nyt tutkia itseltään, eikö hän sitten rakastanut kieltä ja maata. Suomenkieli oli hänen koulukielensä, he veljekset olivat keskenään puhuneet sitä ja hän ajatteli useimmiten tällä kielellä. Kaikkia sen omituisuuksia, sitä, ettei siinä ollut sukuja, sitä, että korko oli aina ensimäisellä tavulla, sitä, että kieltosana vei päätteet tekosanalta, — näitä sen omituisuuksia hän sydämmessään rakasti ja rakasti myöskin sen kaksoisääntiöitä, ja onomatopoeetisiä sanoja, rakasti Kalevalaa ja Kanteletarta. Myöskin mitä maahan tulee rakasti hän Suomea, erittäinkin senvuoksi, että siihen kuuluu myöskin Savonmaa. Hänen mieleensä muistui, kuinka hän oli joskus tyynellä melonut saaren rantaan, jossa tervalepät kasvoivat pyöreiden, vedestä vaalistuneiden rantakivien takaa ja laskeva aurinko valaisi punertavan kirkkaasti etumaiset lehvät ja rungot, mutta sisemmäs metsään jätti syvät, aavistuksia herättävät varjot, — kuinka hän tuli ihan-ihan rantaan ja katseli sitä rajaviivaa, jossa vesi hipoi kiviä ja harvakseltaan lotkahteli veneen pohjaan. Jos hän ei rakastanut Suomenmaata, niin kuka rakasti! Tunteet maata ja kieltä kohtaan heillä oli kummallakin samat. Henrik tiesi hyvin, ettei Uunolla ollut mitään sen ylitse.

Jotain muuta täytyi siis olla vaikuttamassa siihen, että Uuno taisi pitää niin suurta melua isänmaanrakkaudestaan, jota vastoin Henrik ei voinut ollenkaan meluta erikoisesta rakkaudestaan leppärantaan ja Kantelettareen. Ja syynä täytyi olla se, että kun Uuno tämän yhden tunteen rinnalla ei antanut sijaa muulle, teki sen ainoaksi päätunteeksi, vieläpä tahallaan tappoi kaikki muut, oli taas Henrikillä sen rinnalla muitakin tunteita, ja erityisesti ruotsinkieltä kohtaan, jolla he puhuivat mamman kanssa ja usein keskenäänkin käyttivät erityisten ajatusvivahdusten ilmaisemiseksi. Tämän tunteen oli Uuno repinyt pois itsestään, tai ainakin luuli repineensä, tahallaan pannut suomenkielen etusijaan kaiken muun rinnalla ja sanoi vihaavansa ruotsia. Nyt tuntui Henrikistä, että omalta kannaltaan hänen olisi pitänyt säilyttää molemmat tunteet, koska ne kerran hänessä olivat eivätkä vielä koskaan olleet ristiriitaan tulleet. Ja jos Johanneksen kannalta asiaa ajatteli, niin vielä vähemmän sai tukehuttaa toista tunnetta, päinvastoin: jos ei suosiolla laajentanut tunteitansa, ihan "ryssiin" asti, ja luopunut erikoisesta rakkaudesta vaan omaansa, niin joutui "kärsimyksen tielle", kuten Johannes sanoi, jossa pakko opetti vierasta rakastamaan. —

Mutta Johanneksen täydellisyyden tietähän Henrik ei oikein hyväksynyt. Niinkuin siinä, että pitäisi rakastaa kerjäläistä, niin siinäkin, että pitäisi rakastaa vierasta kansaa, Henrik ei voinut nähdä mitään tulevaisuuden suuntaa, mihin tämä tunteiden tasapuolisuus olisi häntä vienyt. Hänen täytyi tunnustaa, että juuri tuo tasapuolisuus teki hänet jotenkin värittömäksi, eli "hedelmättömäksi", kuten Uuno oli hänestä sanonut. Täytyi myöntää, että Uunossa oli pontta, tarmoa, elämää, reippautta, tyytyväisyyttä ja kaikkia niitä ominaisuuksia, joita Henrik ihmisiltä enin kadehti. Ja se kaikki tuli siitä, että Uunolla oli selvä tulevaisuuden päämäärä, jotavastoin Henrikillä ei oikeastaan ollut mitään aikeita ensinkään. Sentähden hän, kierreltyään ajatuksissaan, tuli jälleen ja yhä suuremmalla vakaumuksella siihen päätökseen, että hänenkin, ollen ihminen, joka ei voi täydellisyyteen päästä, on ehkä sittenkin valitseminen yksi löytyvistä tunteista ja pantuaan syrjään muut puhaltaminen erikoiseen liekkiin tämä ainoa, sekä perustaminen sitten siihen toimintansa. Hän voisi siis tulla joko svekomaaniksi tai fenomaaniksi, koska hänellä oli edellytykset molempiin, ehkä mieluummin fenomaaniksi, katsoen siihen että Uunokin sitä jo oli, ja eihän hänen tarvitsisi tulla niin jyrkäksi, että kieltäisi ihan kaikki oikeudet ruotsalaisilta. Ei hän kuitenkaan näin yhtäkkiä voinut ratkaista kummaksiko hän tulisi, fenomaaniksiko vai svekomaaniksi.