— Isvossik! — huusi hän, vihelsi ja taas huusi kuin vimmattu. Ja juuri viimeisessä nipussa issikka katsahtikin ympärinsä, pyörsi hevosen ja alkoi täyttä vauhtia ajaa Henrikiä kohden.
"Pelastettu!" — ajatteli Henrik. — "Olimpa sentään viisas kun istuin juuri tähän levähtämään, muuten en olisi issikkaa saanut käsiini."
Henrik retkahti istumaan mukaviin roskiin, ja issikka, kysymättä minne ajetaan, alkoi ajaa keskikaupunkiin päin. Ajosta syntyvä tuuli teki Henrikiin kovin hyvää. Hän päätti olevansa ylen väsynyt, niin että kun issikka kääntyi kysymään minne ajetaan, hän yhtäkkiä jonkinlaisesta kevytmielisyydestä keksi vastata konetehtaan sijaan: hotel Phoenix. Tosin hän heti jälestä katui sitä, sillä nyt oli siis päätetty, että hän ei asetu Gabrielin luo, vaan syö päivällistä tässä kalliissa ravintolassa ja ottaa siellä myöskin huoneen pestäkseen itsensä ja jäädäkseen sinne yöksi, sillä eihän hotellissa anneta huoneita muuta kuin koko vuorokaudeksi, — mutta mikä oli tehty, se oli tehty. Syötyään ja levättyään hotellissa hän menee konetehtaalle Gabrielia tapaamaan. Ei siitä asiasta siis sen enempää.
Hotellissa Henrik otti kolmen markan huoneen, kiillotutti saappaansa, puistatti ja harjautti vaatteensa ja käveli pelkissä alusvaatteissa sukkasillaan hienossa numerossaan, valeltuaan itseänsä hyvänaikaa kylmällä vedellä, ja suurella nautinnolla ja tarkkuudella pestyään kasvonsa, kaulansa, kätensä ja käsivartensa hyvänhajuisella, helposti vaahtoavalla saippualla.
Kaikki näytti palvelevan häntä: puhtaat posliiniset saippua-alustimet, marmorinen pesukomoodi ja sinisen ja valkosen kirjava tilava pesuvati, jalanpolkaistava, sukkela suihkukone, josta vesi painettaissa pulpahti esille, vilposet käsiliinat, hämärä alkoovi, matot, joiden päällä hän liikkui, suurten ikkunain reekelilaitos, jonka avulla molemmat jättiläispuoliskot yhtaikaa aukesivat, maasta ylettyvä seinäpeili, — kaikki ilosella mielellä ja auliisti palveli häntä.
Ja Henrik oli mitä parhaalla tuulella. Hänen oli tavattoman keveä olla, hänellä oli kuin olikin jonkinlainen luottamus kaikkeen, itseensä, yhteiskuntaan, kykyyn järjestää omia ja muiden asioita. Siitä saakka kuin hän istui issikkaan muisti hän alkaneensa ikäänkuin matkia Uunoa, ja hän jatkoi tahallaan tätä matkimista yhä edelleen. Uunon tavalla hän oli tilannut itselleen huonetta, Uunon tavalla juoksuttanut palvelijoita soitoillansa ja Uunon tavalla hän nyt vihellellen ja lauleskellen tassutteli edestakasin huoneessaan. Sama varmuus, sama elämänhalu, sama tarmokkaisuus! Ja miksi hän ei voisi aina jäädä tämmöiseksi, iloseksi, toimeliaaksi. Helei vaan!
Hän tapasi itsensä katsomasta seinäpeiliin ja huomasi tehneensä sitä jo tarpeeksi kauan, jonka tähden hän alkoi pian pukeutua, ja järjestettyään asunsa parhaimpaan mahdolliseen kuntoon, meni alempaan kertaan yleiseen ruokasaliin päivällistä syömään. Nyt eivät palvelleet enää ainoastaan kuolleet esineet, vaan ihmisetkin: pitkä hovimestari opasti häntä kallistetuin päin alakäytävästä salin ovelle asti ja kumartaen viittasi astumaan saliin. Kyypparit riensivät tilausta vastaanottamaan ja tarjoomaan pöytiänsä, kantoivat ruuat esiin ja talrikit katosivat pöydältä milloin tarvittiin ja puhtaat ilmestyivät pöydälle milloin tarvittiin. Ja Henrik söi ja joi.
Yhtäkkiä ilmestyi Johanneksen kuva hänen eteensä — ilman vähintäkään syytä — juuri silloin kuin Henrik oli saanut järjestetyksi vasikanpaistin talrikilleen salaattien, gurkkujen ja puolukkasyltin keskelle ja oli rupeemaisillaan sitä leikkaamaan, — ilmestyi kaikessa surkastuksessaan, haparoivana, rikkirevityn ilme kasvoissa, siellä kaukana-kaukana Pohjanmaalla. Henrikin täytyi hetkeksi pysähtyä ja vetää suunsa totiseksi. Mutta sitten hän heitti koko kuvan. — "Se on Johannes se," — ajatteli hän eroittaen Johannesta itsestään, ja pisti tihkuvan paistipalasen suuhunsa. — "Se on juuri tuo hänen täydellisyydentie-aatteensa, joka muuttaa koko hänen elämänsä jonkinlaiseksi ikäväksi paastoksi. Ja hyvä on, että minä hänet näin, sillä oikeastaan minulla itselläni oli paljon taipumuksia tuommoiseen munkkilaisuuteen, mutta nyt minä toki käännyn siitä jyrkästi!"
Vasikanpaistin perästä oli jotain hyytelöä, joka nielaistessa omituisen virkistävästi suljahti kurkusta alas.
"Hänen aatteensa aviorakkauden merkityksestä on suurenmoinen, mutta usein aatteen keksijät eivät osaakaan toteuttaa omaa aatettansa, vaan se jää muille tehtäväksi," — ajatteli Henrik hyytelöä syödessään.