Ilta oli kaunis ja tyyni, jostain puistosta kuului torvisoittokunnan soittoa, ja Henrik olisi taas niin sanomattomasti kaivannut mennä ulos ja tavata joku toveri puhellakseen tämän kanssa. Voi kun ei se tohtori sentään ollut kaupungissa! Ei ole minne mennä. Sitäpaitsi, täytyyhän odottaa Gabrielia.
Mutta jos taas hän jääpi tänne, niin hänen täytyy ajatella loppuun, ja sitä hän ei millään muotoa tahtonut.
Hän vihdoin väkisin tempasi itsensä ikkunan luota, järjesti pukunsa ja meni pahalla tuulella kiireesti ulos lähteäkseen Gabrielia hakemaan konetehtaasta, ennenkuin työaika päättyy.
Konetehdas löytyi pian.
Henrik läheni suurta tiilirakennusta, jonka sisästä kuului kalsketta, räminää, pyörien surinaa ja jokin vonkuva yhtämittainen ääni. Hän avasi pikkuportin ja tuli pihalle, joka oli ihan mustana kivihiilestä ja rautaromusta. Kaksi suurta tehdasrakennusta oli edessä. Henrikistä tuntui selvästi, että pitäisi mennä vasemmanpuoliseen, mutta hän tahtoi olla viisaampi ja päätti mennä oikeanpuoliseen, koska se näytti suuremmalta ja sieltä jyskyi enemmän.
Takinliepeitään ja käsiään varoen hän koetti avata nokista ovea kaukaa etusormen ja peukalon avulla, mutta kun se ei auennut riuhtasi hän sitä koko kädellään. Se aukesi, mutta sulkeutui nopeasti jälleen ja veti Henrikin perässään luokseen. Hänen täytyi nyt molemmin käsin kiskoa ovi auki ja pujahtaa pian sisälle ettei se ehtinyt paiskautua päälle.
Henrikin edessä oli pitkä pajahalli, jonka molemmilla puolilla oli kattoon asti ylettyvät pikkuruutuiset, mustiksi nokeentuneet ikkunat, ja keskellä kulki kaksi riviä ahjoja, joissakuissa paloi häikäisevät hehkut. Muutamalta alasimelta, jonka ympärillä useita miehiä moukaroi, lensi kipinät suurena tulisuihkuna joka taholle.
Henrik yritti mennä eteenpäin saadakseen kysytyksi joltakin sepältä asiaansa, mutta ensimäinen seppä ei joutanut hänen puheilleen, toinen ei katsonut häneen, ja edemmäs oli mahdoton mennä kipinäin tähden.
— Ei se polta, herra menee vaan, — huusi joku sepistä.
Henrik rohkasi mielensä ja eteni.