Samassa alkoi tehtaan torvi huutaa, koneet pysähtyivät, kaikki yhtäkkiä hiljeni ja ennenkuin ehti katsoa ympärilleen oli verstas tyhjä ihmisistä.
— Mitäs se oli? — kysyi Henrik kummissaan.
— "Sapaas," — sanoi Gabriel pyyhkien rasvaisia käsiään.
— No nyt mennään, — sanoi hän ja ensi kerran Henrik kuuli selvään hänen tutun äänensä.
Gabriel heitti jakkunsa hartioilleen, otti tyhjän läkkikannun käteensä ja he menivät pitkin tehtaan pihaa suuren työmiesparven keskellä.
Kadulla alkoivat Gabrielin puukengät kalkattaa käytävän kiviä vastaan ja hänen kasvonsa olivat ihan nokiset, niinkuin kaikkien muidenkin seppäin.
Mutta kun he tulivat kauemmas kaupunkiin ja muut työmiehet vähitellen olivat hajonneet eri suunnille, huomasi Henrik, että ihmiset kääntyvät heitä katsomaan, oudostellen, että hieno herra ja nokinen seppä kulkevat rinnatusten.
Kulmassa Henrik pysähtyi.
— Tänneppäin, — sanoi Gabriel ja aikoi kääntyä ylämäkeen.
— Ei, katsoppas, minä olen asettunut Phoenixeen. Minulla on siellä huone.