— Mitä se on.
— Siinä varvataan koneakseleita. Meneppäs vähän tieltä.
"Gabriel parka," — ajatteli Henrik, — "kyllä hän on tavalla tai toisella saatava pois tästä alennuksen tilasta."
— Ja se uhkasi sitten haastaa minut raastupaan, se pirun penikka, — sanoi Gabriel polviltaan, vasemmalla kädellään vääntäen kiinni ruuvimutteria ja oikealla pidellen kantaa. — Vaatii kolmesataa sovintorahoja.
— Minulla on rahat mukanani, — sanoi Henrik tuntien, että tällä hän juuri piti Gabrielia vallassaan.
— Mammaltako?
— Niin.
Gabrielin silmissä välkähti jotain kosteata.
— Kyllä minä sen tiesinkin, — sanoi hän. — Kiitoksia nyt sinulle Henrik paljon, mutta asia on järjestetty ja juuri tänä päivänä. Kaikki on hyvin. Mammalle jo kirjoitin, ettei tarvita.
— Vai niin, sepä hyvä, — sanoi Henrik, mutta oikeastaan hän ajatteli, että häneltä oli horjahtanut koko se holhoja-asema, jonka perustuksella hän juuri oli aikonut vaikuttaa. Nyt täytyi jotenkin muuten, nöyremmin, suuremmalla varovaisuudella ja valtioviisaudella panna vireille tuuma, jonka tarkoitus oli: vieläkin koettaa johtaa Gabriel sivistyneiden ihmisten elämän-urille.