Henrikin tuli vallan omien ajatustensa vuoksi niin tukala olla, ettei hän voinut olla kenenkään seurassa. He tulivat juuri sopivaan kulmapaikkaan, josta edempänä puuttui rakennuksia ja alkoi plankkuaita. Henrik pysähtyi ja antaen kättä Gabrielille sanoi:
— Anna nyt anteeksi, Gabriel, etten minä tule sinun luoksesi —
— Noh, mitäs siitä, ymmärränhän minä, että sinun on mukavampi hotellissa.
Mutta Henrik ei eronnut nyt sentähden, että hänen oli mukavampi hotellissa, vaan sen vuoksi, että hänen välttämättä täytyi olla yksin.
— Huomenna minä odotan sinua tehtaan portilla ja tulen sinun luoksesi.
Niinkö? — sanoi Henrik.
— Hyvä vaan, tehdään niin, — sanoi Gabriel. Ja he erosivat.
"Mitäs mieltä minä siis olen Gabrielin suhteen?" — ajatteli Henrik. "Mitä varten minä olen tullut tänne? Kuinka minä voin olla niin varma siitä, että Ingrid on sopimaton Gabrielille? Ja että Gabriel menee hunningolle, ellen minä häntä pelasta? Joko uskoa Gabrielin asiat kohtalolle, pitää Ingridiä kaikkien muiden ihmisten veroisena, etsiä hänestä hyviä puolia, — tai tarmokkaasti ryhtyä toimeen, niinkuin olin alkanutkin ja niinkuin Uuno varmaan olisi tehnyt. Hän ei olisi lähtenyt kaupungista ennenkuin Gabriel olisi suostunut polyteknikumiin tai muuhun sellaiseen. E-ei! Mutta minulta äsken ihankuin kaikki aseet kirposivat käsistäni."
"Minä olen taas hukannut itseni ja iloni. Kuinka se nyt taas olikaan?"
Mutta ajatukset eivät hänen käydessään totelleet häntä.
Alakuloisena hän palasi hotellihuoneeseensa.