— Siinäpä sinä näet, heti kun menet naimisiin, saat luvan tehdä hiukan toisin kuin tahtoisit.
— Etkös sinä sitten koskaan aijo mennä naimisiin?
— Mi-minäkö? — änkytti Henrik. — Ehkä. Luultavastikin.
— No?
Tämä Gabrielin kysymys saattoi hänet niin hämille, että hän punehtui korvia myöten, eikä todella tiennyt mitä sanoa. Hieno hiki nousi hänen otsallensa ja poskien alle. Hyvä oli, että he kävelivät ja Gabriel katsoi eteensä eikä häneen.
— Minä aijon mennä naimisiin, mutta semmoisen kanssa, joka ihan ymmärtää minua ja tahtoo mitä minä tahdon.
Nämät sanat olivat Henrikille kuolleita sanoja, joita hän käytti joistakin entisistä jo hyljätyistä ajatuksista ja paremman sanottavan puutteesta.
Gabriel taas otti ne ensin kovin sydämmelleen. Ne tuntuivat hänestä väitteeltä, että hän, Gabriel, menee naimisiin semmoisen kanssa, joka ei häntä ymmärrä eikä tahdo mitä hän tahtoo. Ensin hänestä näytti, että niin se onkin, ja hän ja Ingrid työntäytyivät yhtäkkiä erille toisistaan. Mutta heti hän kuitenkin huomasi, ettei asia ollut niin, ja rauhoittui, jopa rupesi myhäilemään. Hän tunsi sydämessään yhtä hyvin kuin päivän näki silmillään, miksi Ingrid tahtoi häntä juuri veturinkuljettajaksi: Juuri siksi, että Ingrid oli pannut merkille, millä nautinnolla Gabriel silloin piteli tenderibromsista ja kallistui ulos veturista, kun juna vieri asemahalliin. Mutta eiväthän he voineet elää ilman tuloja, jos kerran menivät naimisiin.
— Miksikäs sinä sitten aijot? — kysyi Gabriel.
Tämä kysymys heitti lopullisesti Henrikin alas siitä ylemmyydestä, johon hän oli Gabrielin suhteen asettunut. Yhtäkkiä häntä hävetti että hän oli semmoisessa suhteessa ollutkaan. Yhtäkkiä tuntui, että sen sijaan kuin isällisesti neuvoa hänen olisi parempi itkeä Gabrielin edessä julki koko ääretön kehnoutensa ja päinvastoin pyytää neuvoa. Gabriel oli mies, joka tiesi mitä tahtoi, mutta hän, Henrik, — viisi vuotta hän oli turhaan kuluttanut yliopistossa, löytämättä "alaansa", ja kuudennella saanut villin aatteen — mennä naimisiin!