Sinä olet menossa kävelemään?
— Ei, ei, tule ylös vaan Henrik! Sepä odottamatonta! Kyllä tulit kreivin aikaan. Minä juuri mietiskelin kenen saisin käsiini.
Hän veti Henrikiä vastustamattomasti ylös, soitti, ilmaisi yhä hämmästystään, ja kädellään työnsi Henrikiä takaa, kun tämä siekaili ovessa.
— Käy sisään, käy sisään vaan!
Sievä palvelustyttö auttoi Henrikiltä palttoon naulaan, ja he menivät saliin ja sieltä keltaväriseen vastaanottohuoneeseen.
— He-hei vaan, — sanoi Henrik kehuvasti, — kylläpä sinä oletkin asettunut komeasti. — Ja hän katseli ihmettelevällä uteliaisuudella ystävänsä työhuonetta. Ikkunan luona pienillä mustilla pöydillä oli kaikellaisia lasipurkkeja ja lääkärin tarvekaluja, samoin lasisessa kaapissa, sinisamettisilla aluksilla. Paitsi tavallista turkkilaista sohvaa ja matalia tuolia ilman selustimia, oli huoneessa vielä kaikellaisia sairaan-istumia ja suuri sairassohva.
— Katsos, katsos vaan! — pani Henrik.
— Mitä niin? — kysyi tohtori tyytyväisyyden hymy huulilla, sillä hän vallan hyvin tiesi toisen ihailevan näitä hänen laitoksiaan.
— Täällä sinä vaan Turussa? — sanoi Henrik katsellen kuviteltuja seiniä, omituisia naisten valokuvia, joilla oli kellä vaan jokin harso yllä, kellä tukka hajalla, kellä jalat vedessä, — yksi liehui ilmassa pienten kiharatukkaisten enkelien kanssa, toinen oli menossa uimaan, kolmas muuten loikoili ilman vaatteita joutsenien parissa.
— Turkulainenhan minä oikeastaan olenkin. Mutta jo minä olen tähän pesään kyllästynyt.