He menivät Samppalinnaan kävelemään. Söivät ja joivat ravintolassa ja kuuntelivat musiikkia. Talrikit kilisivät edestakasin liehuvien kyypparein käsissä, maukas biffin haju sekaantui musiikin ääniin, ja kaikki tuntui Henrikistä niin perin keveältä, selvältä, iloiselta ja toivehikkaalta.
Merkillistä oli myöskin, ettei häntä ollenkaan mitkään ajatukset vaivanneet, kun hän myöhään yöllä palasi hotelliin ja laittautui alkoviin vuoteellensa. Ei ollut vähintäkään kysymystä siitä, että hän nyt yksinäisyydessä olisi muka vajonnut toisellaisiin ajatuksiin. Hän ajatteli edelleen ihan niinkuin oli ajatellut Samppalinnassa, ja iloitsi suuresti.
Seuraavan päivän aamulla hän oli yhtä hyvällä tuulella, ja vaikka hän koetteeksi tahallaan rupesi ajattelemaan entiseen ankaraan suuntaan, ei ajatukset menneet sinnepäin.
Ja Henrik kohotti päänsä ja ajatteli näin: "Jos niin, niin minä nyt jo hankin itselleni juriidista lukemista sinne Viipuriin."
Hyppäsi istuiltaan, rupesi kävelemään ja ääneensä hyräilemään, — ja sama Johanneksen luota tuotu ilo oli täydellisesti palannut, vieläpä saanut ikäänkuin perustan ja pohjan. Hän vietti koko tämänkin päivän lääkäriystävänsä seurassa, ja hyvästiä sanoessa he ottivat toisiltaan lupauksen, että Helsingissä rupeavat usein käymään toistensa luona.
Illan suussa Henrik meni konetehtaalle Gabrielia tapaamaan. Hän oli
päättänyt puhua viimeisen kerran suoraan tämän kanssa hänen asioistaan.
Ja nyt sen viimeistään pitikin tapahtua, sillä huomis-aamuna oli
Henrikin määrä lähteä Turusta.
Hän tapasi Gabrielin tulemasta jo hyvän matkaa tehtaalta poispäin. Gabrielilla oli tällä kertaa tavalliset nahkakengät jalassa, ja nappiin pantu takki työpaidan päällä. Kasvonsa hän oli nähtävästi tehtaasta lähtiessä pessyt, sillä tukan reuna oli korvan luota märkänä; siihen paikkaan oli jäänyt vähän nokea. Mitään kannua ei hänellä myöskään ollut nyt mukana. Gabriel tuli vastaan suu toiselle puolelle vinossa, niinkuin hänellä aina oli nauraessaan ja vähän hämillä ollessaan. Henrik selitti sen syyksi nyt tuon hänen peseytymisensä, joka oli ilmeisesti tapahtunut Henrikin vuoksi, ja hän rupesi sentähden pilalla tarkastamaan Gabrielin päätä ja nosti ylemmäs hänen lakkiansa.
— Tuohon on vielä jäänyt, — sanoi hän näyttäen nokea korvan luona.
Gabriel rupesi nauramaan ja ilmaisi sillä, että hän todellakin oli ollut loukkaantunut Henrikiin ja siitä syystä peseytynyt. He tällä ikäänkuin sopivat, ja rupesivat juttelemaan keskenään entistä avonaisemmin ja tuttavallisemmin.
He juttelivat Johanneksesta ja Henrik kertoi Johanneksen saarnasta, koettaen tehdä selkoa noista kahdesta eri tiestä, täydellisyyden ja kärsimyksen, ja siitä, kuinka Johanneksen mielestä kaikki riippuu kohtalosta.