— Sinä et ole koskaan tuntenut ainoatakaan semmoisista ihmisistä — sanoi Gabriel kuumasti, koko ajan ajatellen "semmoisten ihmisten" joukkoon myöskin Ingridiä.
— Ei mutta, Gabriel, ihanko sinä todella vielä väittelet! Olkoon sitten. Sitä erotusta sivistyneen ja sivistymättömän välillä ei voikaan niin sanoilla selittää, mutta se tuntuu. Ja minä tiedän hyvin, että sinä sen tunnet yhtä hyvin kuin minäkin.
Nyt vasta Gabriel hoksasi, että hehän jo olivat hänen huoneessaan.
— Istuhan, Henrik, — sanoi hän ja veti tuolin erille pöydästä. Itse hän istui sänkynsä laidalle.
Henrik meni ikkunan luo ja avasi sen.
Ilta oli yhtä tyyni ja kaunis kuin eilenkin. Hän muisti luvanneensa ystävälleen, jos suinkin ehtii ja muuten soveltuu, tulla Samppalinnaan vielä tätäkin iltaa yhdessä viettämään. Hänen piti vaan saada ensin sanotuksi Gabrielille kaikki mitä oli päättänyt. Ja pääasia oli vielä sanomatta.
Hän kääntyi ikkunalta muka vähän hyräillen, suuntasi askeleensa Gabrielin ohi, mutta luo tultua istahti hänen viereensä sängyn laidalle.
— Kuules nyt, Gabriel, — sanoi hän tutunomaisesti ja pani kätensä Gabrielin harteille. — Älä pane pahaksesi, että minä sanon sinulle suoraan niinkuin ajattelen. Se on tietysti minun velvollisuutenakin veljenäsi.
— Sano vaan, mikäs siinä on! — sanoi Gabriel kohottautuen vähän ja sitten taas laskien käsivartensa vastakkain polvilleen.
— Katsos, minun mielestäni, ei se neiti Vestlund sovi sinulle, ei se voi ymmärtää sinua, — hän nyt on kasvanut ihan toisenlaisissa piireissä ja toisenlaisissa käsitystavoissa, — ja ennen tai myöhemmin sinä sen ehkä tulisit huomaamaan, kun perääntyminen voisi olla jo mahdoton. Sentähden olin päättänyt varoittaa sinua ajoissa.