Gabriel huokasi syvään ja nosti toisen kätensä otsaa vastaan, niin että hänen pitkänlainen taapäin kammattu etutukkansa jäi sormien väliin.
— Miksi sinä niin luulet? — sanoi hän hiljaa.
— Noh, en tahdo ruveta väittelemään, — sanoi Henrik ja otti kätensä Gabrielin harteilta. — Pidin vaan velvollisuutenani sanoa syvimmän vakaumukseni, ja sen olen tehnyt ja tarkoittanut sillä sinun omaa onneasi.
— Niin, niin, — kiirehti Gabriel lohduttamaan Henrikiä, ja vaikeni siihen.
Henrik katseli häntä ja odotti hänen vielä jotain sanovan, eikä hän voinut olla näkemättä kuinka syvältä tämä asia koski Gabrieliin.
Henrikin piti silloin ruveta hakemaan puolustuksia ja lisäperustuksia siihen, että hän oli näin neuvonut Gabrielia. Hän ajatteli itsekseen:
"Minähän olen sanonut ainoastaan mitä olen ajatellut. Se ottaa tosin ensin alussa kovalta, mutta lopuksi on Gabriel kiittävä minua. En vaan mitenkään saa antautua heikkouteen ja säälistä peruuttaa jotakin. — Parasta sentähden on, että poistun ja jätän hänet nyt itsekseen miettimään tätä asiaa."
— Sanon vieläkin sinulle, — kääntyi hän Gabrielin puoleen nousten hänen vierestään, — älä pane pahaksesi minun suoruuttani, ja anna anteeksi minulle, jos olen erehtynyt, mutta minun piti sanoa se mikä oli sydämmelläni.
Henrik puhui niin kauniisti, ja oli niin huolissaan siitä, että Gabriel mahdollisesti loukkaantuu, — että tämän täytyi lopulta ruveta taas lohduttelemaan ja näyttää huolettomalta.
— Niin, niin, ymmärränhän minä, — sinä sanoit niinkuin sinusta näyttää, — sanoi Gabriel myöskin nousten ylös.