— Minä sanoin vaan ajatukseni ja sinä tietysti teet niinkuin parhaaksi näet.
— No niin, niin.
— Eikä siitä siis sen enempää.
Ja veljekset ottivat toisiansa olasta ja Henrik vähän taputti Gabrielia sovinnon merkiksi.
— Kyllä minä pääsen tehtaasta sinua saattamaan huomen-aamuna, — sanoi
Gabriel hyvästiksi.
Mutta Henrikin mentyä hän taas istui sängyn laidalle ja huokasi vielä syvemmin kuin äsken; — ei sen vuoksi, että olisi itse ruvennut epäilemään suhdettansa Ingridiin, vaan senvuoksi, että "mitä Ingrid olisi sanonut, jos olisi saanut tietää Henrikin puheesta!" Henrikiähän Gabriel piti ainakin varmana poikkeuksena niistä herroista, joista Ingrid sanoi: "kaikki, joka ikinen he ovat samallaisia". Ja nyt juuri Henrik —!
Ei. Gabriel sittenkin ymmärsi Henrikiä. Henrik ajatteli "me" itsestään, Gabrielista ja kaikista muista heikäläiseen piiriin kuuluvista, joiden ajatuksia hän tunsi, mutta Vilénistä, vahtimestari Vestlundista, Ingridistä, värkmestarista ja muista semmoisista hän ajatteli "he", eikä ollenkaan tuntenut heitä samoiksi kuin "me". Sen Gabriel hyvin ymmärsi. Eikä hän siitä surrut. Vaan ei voinut voittaa suruansa siitä, ettei siis koskaan, ei koskaan voi syntyä mitään ymmärrystä Henrikin ja Ingridin välillä. Tämä asia poltti ja repi häntä ja hivutti hänen voimiansa.
"Kun vaan voisin olla kertomatta tätä Ingridille", — ajatteli hän. "Mutta minä olen niin tyhmä, että minun aina pitää saada kaikki kerrotuksi, mitä vaan on omissa ajatuksissani."
"Ja se on Ingridin oma syy. Hän aina katsoo ja kysyy: mitä sinä taas suret? Minä sanon: en mitään, mutta silloin juuri rupeankin totiseksi. — Etkö sinä tahdo sanoa minulle, mitä on sinun sydämelläsi? — kysyy hän, ja silloin minä en voi olla kertomatta."
"Jos minä nyt menen hänen luoksensa, niin on ihan varma, etten voi pitää naamaani niin, ettei hän huomaa. Tietysti vähän väliä rupean ajattelemaan ja tulen totiseksi."