Gabriel nousi ja pani ikkunan Henrikin jäljiltä kiinni. Aurinko jäi seinälle hänen sänkynsä yläpuolelle.
Sitten hän meni kaapilleen ja veti sieltä kartonkilaatikkoon huolellisesti suljetun harmoonikan, puhalteli siitä tomua, katsoi, onko joku kulmalappu irtaantunut, veti pari valtavaa akordia ja istui sitten taas sängyn laidalle hiljaa soittelemaan.
Hän soitteli ensin joitakuita vanhoja valssia, ja sitten alkoi, tavoitellen sinne tänne, muistella erästä nuottia, jota hän olisi niin kovin halunnut juuri nyt osata. Pitkien yritysten jälkeen hän vihdoin pääsi perille ja onnistui mielestään mainiosti. Siinä oli erittäinkin yksi käänne, joka hiipasi hänen sydäntään ja jokin suloinen, saavuttamaton surunsekainen tunne aukeni hänelle muistojen maailmasta joka kerta kun hän sen paikan soitti. Tämän käänteen vuoksi hän soitti uudestaan ja yhä uudestaan samaa kappaletta, soitti hyvin kauan samalla nautinnolla. Vihdoin ei auttanut enää soittaa. Hän nousi huokaisten, pani harmoonikan yhtä huolelliseen talteen kaappiin ja alkoi hiljakseen riisuutua levolle.
III LUKU.
Kauppaneuvos T:n maatila Viipurin läheisellä merenrannalla oli yhtäpaljon ja enemmänkin aijottu vaan hänen ja hänen perheensä kesähuvilaksi kuin taloudelliseksi tuottopaikaksi. Rahoja oli etupäässä pantu puistoon ja puutarhaan, sen kukkalavoihin, nurmikenttiin, käytäviin, tekolammikkoon, kauniiseen laituriin meren rannalla, kahteen uimahuoneeseen, joista toinen seisoi sileäksi hakatun kivijalan päällä, vasten aavaa ulappaa, ja toinen, tuulilta suojatulla puiston varjoisella rannalla, valkosena, reunalistat sinisinä, katto tötterönä, huipussa peilipallo ja metallinen piikkiriuku.
Niin tarkkaan laskeva kuin kauppaneuvos oli kaikissa pienimmissäkin kauppa-asioissa, niin runsaalla, jopa tuhlailevallakin kädellä hän sirotti rahoja tähän maatilaansa ja erittäin kaikkeen siihen mikä oli lähinnä asuntotaloa. Se oli hänen miellyttävä heikkoutensa, sanottiin. Se oli hänen elämänsä aate tämä puisto ja tämä puutarha, sanoivat toiset.
Mitä suurinta huolta oli pantu myöskin talleihin ja niiden hevosten kasvatukseen, sukimiseen ja syöttämiseen, joiden oli vetäminen kauppaneuvosta, hänen perheeseensä kuuluvia jäseniä ja niitä lukuisia sukulaisia ja muita vieraita, joita heillä aina oli. Karjapiha, ruispellot, vuoroviljelys ja lehmärodut eivät olleet erinomaisia, eikä niiden ollut tarkoituskaan tuottaa enempää kuin juuri palvelusväen ja tallihevosten elättämistä. Kauppaneuvokselle, hänen perheelleen ja vierailleen hankittiin suurin osa ruuasta kaupungista sillä pienellä saaristohöyrylaivalla, joka poikkesi joka aamu laiturille.
Mutta kaikkein suurinta huolta oli pantu itse asuntotaloon, sen balkongeihin, suljettuihin ja avonaisiin verantoihin, terasseihin, kukkapylväihin, kevyeihin huonekaluihin ja muuhun sisustukseen.
Sillä niissähän oleskeli ja liikkui hän itse, kauppaneuvos T——, suuri, punertavakasvoinen, vyötäryksistä kolmen miehen mittainen herra, kultasankaiset rillit nenällä, paksu, kultainen kellonketju mahalla, — hän ja hänen perheensä, joita varten oli olemassa koko talo ja kaikki sen vuosikausien kuluessa mietityt, keksityt ja toimeenpannut ja yhä lisääntyvät mukavuudet.
Kauppaneuvosta kehuttiin ja ylistettiin kaikin puolin, ja enimmin juuri siitä, ettei hän ollut monen muun kauppamiehen tavoin unohtanut asioittensa tähden omaa ja perheensä elämää, vaan oli osannut itsellensä ja perheellensä järjestää täydellisen paratiisin maan päälle.