"Niin sitä pitää elää, eikä koko ikäänsä vaan säästää ja säästää", — sanottiin hänestä. Hän oli suorastaan ihannekuva siitä, miten ihmisen on samalla sekä yhä rikastuminen että rikkauksiansa nauttiminen.
Niin sukurakasta ihmistä, kuin kauppaneuvos T—— oli, harvoin saattoi enää nykyaikoina tavata. Jos hän sai vihiä jostain henkilöstä, olkoonpa kuinka vähäpätöisestä tahansa, joka vaan oli jollakin lailla sukua hänelle itselleen tai hänen vaimolleen, niin heti hän otti tästä henkilöstä selvän; — ja jos samainen henkilö sattui olemaan lähiseuduilla, kutsui hän sen aina taloonsa, tai jos se oli puutteen-alaisessa tilassa, toimitti hänet tavalla tai toisella takaisin jaloilleen. Ihmiset sanoivat, että kauppaneuvoksen sukulaisista saattoi kuka tahansa ruveta liikemieheksi ja saada heti joka paikassa täydellisen luoton, sillä kauppaneuvos ei missään tapauksessa olisi sallinut kenenkään heistä tehdä vararikkoa.
Ei löytynyt toista niin kohteliasta ja huomaavaista isäntää ja emäntää kaikkia vieraitakaan talossakävijöitä kohtaan, vaikka kauppaneuvos muuten tosin kuului raha-asioissa usein kieltäytyneen auttamasta ja kannattamasta vieraita. Ja hänellä oli silloin pysyväisenä syynä: "minun täytyy ennen kaikkea pitää huolta sukulaisistani".
Mitä sitten perheen keskinäisiin väleihin tulee, niin siinäkään ei kukaan koskaan ollut vähintäkään moitteen sijaa löytänyt. Kauppaneuvos oli rouvallensa aivan samalla hurskaudella kohtelias, kuin vierailleen, ja rouva puolestaan vastasi samallaisella lempeällä arvonannolla. Toisinaan tuntui — että he vieläkin olivat ikäänkuin rakastuneet toisiinsa.
Muita perheenjäseniä oli: kaksi kauppaneuvoksen tätiä, molemmat hyvin vanhoja; yksi rouvan veli, joka ei ollut alallaan onnistunut ja nyt palveli ylimääräisenä kirjurina lankonsa konttorissa, silloin tällöin todellakin käyden siellä; sitten kolme tytärtä, joista vanhin oli ulkomailla harjoittamassa kaikellaisia taiteita ja kieliä ja muuten sivistymässä, keskimäinen, Hanna, — se, jonka valokuvan Henrik oli nähnyt Uunolla, ja joka oli kotona, samoinkuin nuorin, juuri koulun päättänyt, sukulaisten luona vierailemassa oleva Lissi; ja vihdoin kaksi poikaa, Voldemar ja Aksel, joiden ikäväli oli vaan vuosi ja joita kotiopettajan oli auttaminen ylemmälle luokalle, lukemalla heidän kanssaan erityisiä aineita. Vähempiä sukulaisia ja ystäviä vilisi kauppaneuvoksen kesälinnassa niin paljon, ettei niistä kaikista osannut lukua pitää.
Mitä tulee kysymykseen, miten kauppaneuvos oli rikkautensa ansainnut, niin se oli hyvin tunnettu asia. Hän oli koonnut omaisuutensa, ja yhä sitä kartutti, taitavilla leveranssikaupoilla, toimittaen Suomen tuotteita, erittäinkin halkoja, aluksi Suomeen sijoitetulle venäläiselle sotaväelle, mutta sittemmin myöskin Pietariin ja Kruunstattiin. Hyvin suuressa määrässä hän myöhempinä aikoina myöskin harjoitti viljakauppaa, tuottaen leveranssilaivoillansa venäläistä jauhoa Suomeen.
Mielipiteiltään vihdoin oli kauppaneuvos kaikin puolin vapaamielinen ja suvaitsevainen: elinkeinovapaus muutamilla rajoituksilla, tullivapaus pienillä poikkeuksilla. Hän oli järjellisesti "vapaa" kaikessa, missä vaan saattoi vapaa olla. Myöskin oli hän suuri patriootti ja otti osaa kaikkiin isänmaallisiin juhliin ja päivällisiin merkittävien henkilöjen kunniaksi. Asiat ja afäärit ne olivat erikseen sinänsä, ne toimitettiin eri äänellä, eri liikkeillä ja eri mielentilassa, mutta erikseen oli patriotismi, joka otettiin esiin lepohetkinä kotosalla, juhlissa ja satunnaisissa pyräyksissä, joita vastaan seuraa rakastava kauppaneuvos ei koskaan ollut.
Kielikysymykseen nähden ei kauppaneuvos kuulunut kumpaankaan puolueeseen. Hän piti molempien olevan oikeassa, vaikkei hän suomenkieltä paljon ollenkaan tuntenut. Ja kovasti hän varoitteli riitelemästä, sanoen että milloin emme aavistakaan, saattaa kolmas tulla ja ottaa osansa.
Henrik saapui kauppaneuvoksen kesälinnaan kauniina iltapäivänä. Jo silloin kuin hän maantiellä näki kaksi sammaltunutta kivistä porttitolppaa, joiden päässä oli mustat pallot, ja ajoi näiden välitse tuuheaan, hämärään puistoon, sykähti hänen sydämmensä. Puut molemmin puolin tietä olivat niin kauhean korkeat, iänikuiset vääräoksaiset koivut sekaantuivat valtavien kuusien kanssa, ja ainoastaan hiukan taivasta näkyi latvain yläpuolella. Jättiläisrunkojen ja oksien alla puhdas, pehmeä sammaltanner pimeni ja pimeydestä oudon suuret sanajalat vihersivät. Rattaiden rätinä ja hevosen juoksu tasaisella sileällä tiellä tuntui vähäpätöiseltä tämän majesteetisen metsän syvyydessä. Kaikki oli Henrikille täynnä satumaista aavistusta siitä, mikä oli tien päässä, metsän takana, — siitä, minne johti punaset kaideaidat ja sievät ojasillat, joiden yli menoa rattaat eivät tunteneet, vaan ainoastaan erilaisella hurahduksella ilmaisivat.
Eräässä käänteessä jo pilkisti valkoinen päärakennus puiden välistä ja ennenkuin aavisti oli siinä taikalinna esiinloihdittuna tiheimmän metsän reunaan.