— Vai niin, — sanoi valkopukuinen neiti nähtävällä ilolla ja vähän hätääntyen, erosi punaisesta ja tuli Henrikiä vastaan, tarjoten kättä. — Terve tuloa!
Hänen katseensakin oli juuri semmoinen kuin Henrik oli ajatellut valokuvasta: sininen ja kiilloton, ja jonkinlaiset lisäringit olivat silmäkeskuksen ympärillä.
— Pappa, mamma, se on maisteri ——, — huusi hän taaksensa.
Jotkut seurasta, joka oli sijoittunut metsän reunaan, olivat jo alkaneet nousta, niiden joukossa suuri, lihava herra, pieni kangaslakki päässä. Henrik arvasi, että se oli papaksi puhuteltu kauppaneuvos. Vaivaloisesti ja varovasti pujotellen jalkojaan kivien välitse se teki tuloa alas hiekkarannalle päin. Vielä yksi nuorempi herrasmies seurasi häntä, edellä odotellen. Muut, naisväki, jäi ylhäältä tähystelemään tapauksien menoa.
— Kuinka ihmeessä, maisteri olette tänne osannut? Se nyt oli hyvä että tulitte. Sinnehän ei jäänyt ainoatakaan ihmistä, — puhui valkonen neiti.
— Siellä oli paljon ihmisiä, — sanoi Henrik.
— Niin, niin, — nauroi neiti.
— Hyvin tehty, herra maisteri, hyvin tehty, — huusi kauppaneuvos päästyään hengästyneenä tasaiselle maalle ja tuli täyttä vauhtia Henrikiä kohden. — Terve tuloa, terve tuloa. Veljellenne kiitos, että hän toimitti teidät tänne. No, pojat, — tulkaapas tänne, — pojat hoi!
Lapsien joukosta, jotka leikkivät rantahiekassa erottautui kaksi yhdenkokoista poikaa, haluttomasti kiemurrellen ja hakien viivyttelemisen syytä.
— Tässä esitän tyttäreni, Hannan, — sanoi kauppaneuvos, — ja neiti
Selig. Tässä lankoni — herra Stråhlman. Pojat, pojat!