Näky oli tavattoman kaunis, mutta Henrik ei enää malttanut rauhallisesti katsella. Hän tuli levottomaksi ajatellessaan, että hän kohta on suuressa seurassa, jossa ei tunne ainoatakaan sielua.
Ottaen taas suunnan ja pantuaan toisen merkin petäjän sijaan, jota ei enää näkynyt, Henrik alkoi taas soutaa.
"Nyt ne ovat ehkä jo huomanneetkin minut", — ajatteli hän. "Täytyy pysyä hyvin suunnassa, etteivät luule huonoksi soutajaksi."
Henrik huomasi vähän ajan kuluttua soutavansa aivan liian kiihkeästi ja olevansa siksi hengästynyt. Hän hiljensi. Myöskin oli hän ihan tarpeettomasti jännittänyt kaikki jäsenensä. Hän koetti päästää jännityksen auki ja soutaa luonnollisesti. Entiseen luonnolliseen mielentilaan päästäksensä hän haki vieläkin sitä vaivaispetäjää, mutta sitä ei voinut enää eroittaa. "Enkö todella voi olla luonnollinen, vaikka tahdon", — ajatteli hän, ihmetellen sitä voimaa, joka vastoin hänen tahtoansa jännitti ja jäykisti koko hänen olentonsa. — "Koketeeraankohan minä?" — ajatteli hän katsellen luonnottoman miehekästä soutuansa ja tuntien kuinka hänen päänsä kekottaa pystyssä ja kääntää profiilia saareen päin.
Hän katsahti eteensä ja näki, että äärimmäisellä rantakallion kielekkeellä seisoi kaksi neitosta, toinen punasessa, toinen valkosessa puserossa, — seisoivat käsikynkässä, ja joka oli kokonaan valkosessa puvussa, varjosti toisella kädellään silmiänsä katsellen Henrikin venheeseen päin.
"Se se on!" — ajatteli hän, ja hänen sydämmensä alkoi jostakin syystä jyskyttää, niin että hänen täytyi vetää monta kertaa syvään henkeä ja olla katsovinaan pilviin. Hän valitsi paikan kallion luona, jonne aikoi laskea, ja otti takaansa viimeisen kerran merkin. Luonnollisuutta hän ei enää ollenkaan ehtinyt ottaa lukuun, vaan eli jo kokonaan siinä sen ajatuksen vallassa, mitä hän on sille seuralle, jonka katseet tuntuivat selässä, päässä, käsissä, jopa korvain nipuissakin. "Kumartaako jo venheestä, vai nousta ensin maalle?"
"Merkillistä, mikä minun sydämmelleni on tullut! Onhan tämä vähäpätöisimpiä asioita, mitä maailmassa voi tapahtua, enkä minä voi asettua sen yläpuolelle!" Vene tuli rantaan. Henrik katsahti taakseen, mutta nousi sitten tervehtimättä maalle, veti venheen hiukan ylös, kääntyi ja vasta sitten nosti kaarevassa liikkeessä ja vähän jäykästi lakkiansa, parhaimman taitonsa mukaan.
Naiset vastasivat hymyillen uteliaalla hämmästyksellä.
Se, joka oli valkosissa, oli todellakin se, jonka Henrik oli nähnyt Uunon valokuvassa. Hänellä oli samalla tavalla kuin valokuvassa kihartuneita tukansuortuvia irrallaan pään ympärillä. Tukka oli vaalea, samoin kasvot vaaleanveriset, ihossa terve kellertävä väri ja poskien alla jonkinlaista hienoa rokonarpisuutta, niinkuin Henrik oli jo valokuvastakin huomannut. Kuitenkin näytti hän nyt nuoremmalta ja vähemmin vaativalta kuin valokuvassa, — joka seikka hyvin rohkaisi Henrikiä ja yhdellä kerralla antoi hänelle varmuuden.
— Nimeni on Henrik ——, — esitteli hän itseään. — Kotiopettaja —