"Tuossa ne siis käyvät uimassa — ja siinä minäkin rupean uimaan. Järjestän elämäni säännöllisesti: aamulla menen ensimäiseksi uimaan, sitten tulee ehkä opetustunnit, sitten ehkä aamiainen, sitten menen kävelemään, sitten luen loppuajan, panen kaikki voimani lukuun, — illalla, kuudesta asti, olen vapaa, mutta koetan lukea vielä yli päivämääränkin. Niin teen."
Pikku kalliosaarten välitse, missä Henrik souti, pilkotti tuon tuostakin avomeri, väräjävänä, äärettömänä, täyttäen hänen sydämmensä kummallisella uutuuden ilolla, joka alkoi airon edestä sysätyn viheriäisen, raittiin veden pyörteistä ja levisi joka suunnalle, minne hän katsoi, — etäisyyteen asti.
Erään niemen ohi päästyä hän kääntyi, nousi varovasti seisaalleen veneessä ja alkoi tähystellä siihen saareen päin, jossa huviretkeläisten piti olla.
Sydämmen kyllyydestä Henrik ei malttanut olla itsekseen puhumatta.
— Tuolla eivät ole, tuolla eivät ole, mutta tuolla ovat, ja ovat ihan varmaan. Onpa sinne matkaakin, — sanoi hän ääneen.
Sitten hän istui taas selin saareen päin ja alkoi soutaa, pantuaan suunnan merkiksi erään kalliosärkälle jäävän vaivaisen petäjän. Olisi ollut parempikin merkki, mutta hän valitsi säälistä tämän raukan, koska se tietysti, vaatimattomana ja vaivaisena siellä kivien välissä, oli onnellinen, että joku oli ottanut sen merkiksensä.
Kun hän seuraavan kerran lakkasi soutamasta ja kääntyi katsomaan eteensä, näkyi saaren rannassa, kallioita ja metsää vasten, ihan jo selvästi punasia ja valkosia ja muunvärisiä pilkkuja, sekä savupatsas nuotiosta.
— Aha, siinä ne ovat, — sanoi Henrik, asetti melkein ympäri kääntyneen veneen jälleen vanhan merkin mukaan, ja taas alkoi soutaa.
Ensi katsahduksella erotti jo liikkuvia kirjavapukuisia olentoja, ja vielä lähemmäksi tultua näkyi hiekkarannalla nuotion ääressä puuhailevia naisia, sitten vähän ylempänä, kallion kupeella, ryhmä herroja ja naisia ja siellä täällä metsässä yksinäisiä valkosia liikkujoita. Joitakin lapsia juoksenteli sinne tänne ja niiden huudot kuuluivat selvästi pitkin tyyntä vettä.
Henrik ei voinut olla muistamatta äskeisiä huviretkiään juhannuskokoilla Turussa. Silloin häntä soudettiin ja hän istui kuninkaana perässä, ja kaikki olivat vaiti, ja ujostelivat ja arastelivat häntä, odotellen mitä hän suvaitsee sanoa. Nyt, sitävastoin, hän souteli itse, ja oli levotoin niinkuin kuninkaan portin edessä.