Henrik ilmoitti olevansa odotettu kotiopettaja ja alkoi puhua tytölle suomea, kun huomasi hänen huonon ruotsinsa. Silloin tyttö tuli vapaammaksi ja ollakseen emännän sijaisena, pyysi istumaan, pahoitteli yhtämittaa, että sattui näin hullusti, tarjosi lopulta maisteria varten aijotun huoneen yläkerrassa hänen käytettäväksensä, ja lupasi toimittaa pesuvehkeet kuntoon, jos herra tahtoi peseytyä.
Tyttö puhui tuttua savonmurretta.
— Kyllä minä en ou teältä päin, — vastasi hän Henrikin kysymykseen.
— Et. Sin oot Savosta, — sanoi Henrik.
— Niinpä kyllä, — sanoi tyttö ja veti suunsa nauruun. Ja vähäksi ajaksi katosi heidän väliltään kokonaan palvelijan ja herran suhteet ja he katsahtivat toisiinsa niinkuin kaksi savolaista. Mutta palasivat heti takasin oleviin oloihin, kumpikin osaansa.
Herrasväki oli odotettavissa kotiin vasta illaksi. Mutta Anna — se oli tytön nimi — selitti Henrikille, missä se saari oli, johon herrasväki oli mennyt ja lupasi lähettää pojan soutamaan, jos maisteria halutti päästä sinne.
Henrik sanoi menevänsä rantaan katsomaan, mutta poikaa ei huolinut mukaansa. Hän kulki salin läpi terassille ja laskeutui sen rappusia myöten alas puutarhaan. Täällä leikkeli vanha puutarhuri polvillaan ollen tekonurmikkoa ja hänen vieressään seisoi taaskin kaksi joutilasta palvelijaa, jotka huusivat nauraen jotain muille palvelijoille puutarhan toiseen päähän. Hekin ensin hytkähtivät vieraan nähtyään, mutta sitten rauhoittuivat, ja vaan vähän epätietoisin ja epäilevin silmäyksin seurasivat Henrikiä, sekä rupesivat keskenään nauramaan, kun hän oli päässyt ohitse.
Puutarhan kauneuksia ei Henrik nyt viitsinyt katsella, kun hän tunsi olevansa ainoana vallassäätyisenä ypö yksinänsä tässä palvelusväen meressä, ja hän koetti vaan kiireimmän kautta paeta pois niinkuin vihollisten keskeltä, jotka olivat kaiken alan valloittaneet.
Rannalla oli talon venheitä, jotka eivät olleet lukittuina. Henrik työnsi yhden semmoisen vesille ja alkoi soutaa neuvottuun suuntaan.
Vasta päästyään pitemmälle lahden pohjukasta Henrik huomasi, kuinka tavattoman kaunis se puistoranta oli, jolta hän oli lähtenyt, ynnä sen sinivalkoinen uimahuone puiden varjon vastassa, joka kuvastuksellaan teki tyynen veden mustaksi. Hänen piti heittää airot hetkeksi valloilleen.