Mutta kun hän oli juonut teensä ja kieltäytynyt toisesta lasista ja noussut seisaalleen muka näköalaa katsellakseen, kohtasi hän neiti Hannan katseen, joka ikäänkuin vähän levottomasti tarkasteli häntä. Saman ilmeen oli Henrik ennenkin hänessä huomannut, ja jo silloin se tuntui hänestä selittämättömältä ystävyydeltä.
— Te varmaan hyvin rakastatte luontoa; jos tahdotte minä näytän teille mainioita paikkoja, — sanoi neiti Hanna.
Tämä oli Henrikille kovin iloista ja lohduttavaa, sillä epäluulo, että kaikki tyyni oli vaan kohteliaisuutta ei ollenkaan sopinut neiti Hannaan, jonka ehdotus oli ystävyyttä; se tuntui erehtymättömän varmalta. Neiti Hanna näytti vaan pitävän huolta siitä, ettei Henrikin olisi mitenkään paha olla.
— Tulkaa minun kanssani rantaan, minä näytän teille.
He menivät, ja Henrik hengähti vapaasti niinkuin satimesta päästetty.
"Tietysti minä olen erehtynyt," — ajatteli hän. — "Minä olen vaan niin kauhean epäluuloinen välistä. Nämä ihmiset ovat mitä herttaisimpia."
— Nyt menemme vaan tuon kallion yli ja sitten koetamme voimmeko kulkea vähän matkaa pitkin rantaa, — sanoi neiti Hanna.
— No miksi se olisi niin vaikeata? — kysyi Henrik.
— Ettekö näe? missäs siinä kulkee, kun oksat ovat ihan veden päällä!
— Mutta me otamme veneen, eikö niin? Tulkaa.
He ottivat sen ruuhen, jolla Henrik oli tullut ja soutivat pitkin lahden rantaa. Henrik souti ja neiti Hanna käänteli melalla venettä minne tahtoi. Hän katseli omituisen luonnollisesti ja avonaisesti Henrikiä silmiin, vaikka puhui kaikellaisista vähäpätöisyyksistä, niinkuin siitä, että valkoset lumpeet olivat hänen mielestään paljon kauniimpia kuin keltaset, tai että kahilan lehti kerran leikkasi syvän haavan hänen sormeensa, ja muusta semmoisesta.