Henrik oli olevinaan myöskin ihan luonnollinen ja heillä oli hyvin lysti. Mutta koko ajan tuntui Henrikistä, että neiti Hanna ei ole vielä päässyt puhumaan siitä, mistä oli tahtonut.
He soutivat jotenkin pitkälle. Lahti kärkeytyi pieneen niemeen, jonka päässä oli matala, ainoastaan pari korttelia ylempänä vedenpintaa oleva kallio, joka tyynen aikana oli kuivanut vaaleaksi. Keskellä kasvoi muutamia miehenpituisia vanhoja tervaleppiä, ja oli pieni lätäkkö.
— Välistä saa kummallisen halun: tekisi niin mieli olla juuri tuossa ja astua jalallaan tuon sileän valkosen päälle, — sanoi neiti Hanna.
— Siis lasketaan sinne, — sanoi Henrik ja rupesi kääntämään venettä.
— Ei, ei, antakaa olla, minähän vaan sanoin. — Ja hän koetti melalla voittaa Henrikin soutua.
— Mutta minua myöskin haluttaa kävellä siinä.
— No se on eri asia se.
He nousivat tuolle matalalle kalliolle, ja kun neiti Hanna oli kävellyt sen ympäri, istui hän ihan veden rajan luo.
Henrik istui ruuhen kokan varaan.
— Kuka se olikaan, se nuorempi herra, kyllä hän esitettiin minulle, mutta minä en huomannut, — sanoi Henrik alkaakseen keskustelun.