— No sitähän minäkin. — Ai, mutta pitihän meidän soutaa sitä paikkaa katsomaan.
Henrik työnsi veneen jälleen vesille ja neiti Hanna asettui istumaan soututuhdolle.
Ja tästä lähin hän oli ihan kuin muuttunut: ilo tulvi kaikista hänen sanoistaan ja liikkeistään, eikä ollut yhtään huokausta.
Henrik ei voinut päästä nytkään asian perille, mutta tuntui, että tuo pääasia nyt jo oli ohitse.
— Osaatteko tekin laulaa? — kysyi neiti Hanna. Hän oli vuorostaan ruvennut soutamaan ja Henrik meloi.
— Kukas vielä osaa? — kysyi Henrik.
— Ei, mutta osaatteko te?
— En minä niinkään, mutta veljeni Uuno — hän laulaa jotenkin hyvin.
— Vai niin?
— Kuinkas, kertoihan se minulle laulaneensa täälläkin? — sanoi
Henrik.