— Jaa niin, se on totta, — sanoi neiti Hanna hienosti punastuen. — Voi, voi, kun ei teidän vaan tulisi ikävä meillä, — sanoi hän koettaen voittaa punastustansa.
— Minunko ikävä?
— Ei sitä tiedä.
— Tämmöisessä kesälinnassa ei voi tulla ikävä.
— Pidättekö? Niin, kyllähän täällä on kaunista.
— En minä ainakaan ole sen vertaista ennen nähnyt.
— Hm, onhan se.
— Juuri noin minäkin järjestäisin oman kotini, jos olisin — jos voisin.
— Ja minä taas tyytyisin vaan pieneen, pieneen mökkiin.
Henrik olisi kohta sanonut, että niin hänkin tyytyisi: pieneen-pieneen mökkiin, — jos olisi vaan sopinut heti äskeisen jälkeen niin sanoa. Äskeinen ei ollutkaan sitä paitsi totta. Ei Henrik ollut tarkoittanut sitä, mitä Hanna näytti tarkoittavan: elämää ystävän kanssa.