Nyt katsahti Henrik — aivan kuin olisi yhtäkkiä muistanut jotain — Hannaan. Ei katsahtanut enää ainoastaan hänen päähänsä, vaan hänen ulkonaiseen olentoonsa kokonaisuudessaan. Hanna veti katseensa pois ja taas vähän punastui. Hän souti hiljaa, jalat ojennettuina ruuhen pohjakaarta vasten ja äskeisen punastumisensa vuoksi katseli poispäin vedelle. Henrik näki yhtaikaa kaikki: hänen hienot sormensa vierekkäin puristamassa airoa, hänen vartalonsa, — tukan, hatun — nenän ja huulien, leuan ja kaulan linjan, ja ihmeellisen sievän, leveän nahkavyön hänen vyötäryksillänsä, — yhtaikaa koko hänen olemuksensa.
Ja se, mitä hän oli tuntenut jo silloin kuin hän Uunolla näki valokuvan, — se, mikä sitten Johanneksen luona oli kaukaisena mutta sykähtävänä aavistuksena liikahtanut hänen sydämmessään, — se, mitä hän vielä äsken Turussa oli yhä selvenevällä tajunnalla ja hurmauksella ajatellut, pukenut sanoihin, nimellä nimittänyt, — se oli nyt ihan elävänä hänen edessään, vaan pienen välimatkan päässä, samassa ruuhessa, tuossa mustan tervapohjan eroittamana, ainoastaan kahden kaaripuun takana.
Tuo, tuo on se vieras nainen — ajatteli Henrik, — vieras ja kuitenkin niin äärettömän tuttu nainen, jonka vieressä hän tahtoo seista ja suudella häntä, niinkuin Johannes ja Alina seisoivat ruokasalissa, ja suutelivat toisiansa, ja Alina piti kättään Johanneksen kaulan ympärillä.
Henrikin sydän alkoi oudosti sykkiä ja veri syöksähti voimakkaasti hänen suonissansa. Hän pelkäsi, että Hanna kääntää päänsä häntä kohden, ja rupesi sentähden itse katsomaan ruuhen toiselle puolelle.
Samassa heitä huudettiin rannalta, Hanna käänsi päänsä, mutta Henrik käytti tilaisuutta kääntyäkseen taakseen, katsomaan huutajia.
— Kas niin, emme ehtineetkään perille. Se olisi ollut tuon niemen takana, — sanoi Hanna. — Nyt täytyy palata, muutoin he kaikki hermostuvat.
— Ja minä tulen soutamaan, — sanoi Henrik nousten seisaalleen.
— Ai, ai, varovasti ruuhessa, älkää nousko; pappa sanoo aina, että täytyy näin vaan kyykkysillään siirtyä toisensa ohi. Tulkaa te nyt ensin hiljakseen tännepäin.
Henrik teki niinkuin neiti Hanna pyysi. Ja nyt nousi neiti Hanna myöskin, ja painaen molemmin käsin hänen olkapäitänsä vasten pujottautui hänen ohitseen perätuhdolle.
Tämä kosketus huumasi Henrikiä, — eikä hän sen jälkeen enää ollenkaan voinut katsoa luonnollisesti Hannaan; silmät hakivat hänen katsettansa, mutta pakenivat sitä, kun löysivät.