Kun hän huomasi, että pojat kohtelivatkin häntä vähän niinkuin palvelijaansa, alkoivat ne häntä inhoittaa. Mutta tämän taas huomattuansa hän rupesi tahallaan herättämään itsessään hellempiä tunteita heihin, joka oli mahdollista sen ymmärryksen perustuksella, että ne kumminkin olivat lapsia. Toisinaan hän semmoisissa tapauksissa saikin heidän silmistään kiinni sen, mitä haki: lapsiraukan. Mutta heti oli hänelle silloin selvänä, että ne pitäisi panna johonkin ihan muuhun työhön, viedä johonkin kauas, jylhään Suomen erämaahan, kertoa heille totisia muinaissatuja, että heidän silmänsä suurenisivat ja he laihtuisivat henkisemmiksi. Ja tuntui vielä, että kaikki se vaiva, jolla hän otsa hiessä koetti päntätä heidän päähänsä yleistä sivistystä, ei ollut missään yhteydessä tämän heidän todellisen olentonsa kanssa, vaan yhteydessä ainoastaan hänen palkatun tehtävänsä kanssa.
Kauppaneuvos oli tekevinään Henrikiin mitä parhaan vaikutuksen. Se esiintyi hänelle jonkinlaisena mallina onnellisesta ihmisestä: siinä oli iloisuutta, siinä arvonsa tuntemista, siinä varmuutta, siinä riippumattomuutta. Omituisella tavalla tämän ihmisen ruumiillinenkin suuruus ja vankkuus herätti pienempikokoisessa ala-arvoisuudentunnon hänen rinnallaan ja pani tekemään mielisteleviä ja hätäileviä kohteliaisuuden harppauksia hänen edessään. Hän oli kuin ruhtinas maatilallaan. Hänen pienimmätkin toivot tulivat toteutetuiksi, mutta myöskin jos rouva huomautti mitä tahansa puutetta puutarhassa tai rappeutumista rakennuksissa, kohta oli tuo paksuilla kultasormuksilla koristettu käsi viitannut työmiehet paikalle asiata auttamaan ja yks kaks oli kaikki tehty. Ei Henrik voinut ymmärtää, mikä salainen mahti ylläpiti tätä ihanteellista järjestystä ja komeutta kaikkialla. Ei koskaan paiskattu mitään ovea, ei koskaan kuulunut mitään ääntä tai näkynyt mitään vastahakoisuutta palvelijoissa, ja kuitenkin kaikki tapahtui nopeasti ja nöyrästi niinkuin olisi piiska uhannut.
"Mitä ihmettä täytyy ihmisen tehdä, saavuttaakseen tällaista onnea!" — ajatteli Henrik lakkaamatta. Se oli hänen pysyväinen kysymyksensä, joka aina uudistui, mihin ikinä hän katsahti täällä.
Mitä emännyyteen tulee, niin ei se ollut vähemmän ihmeteltävä, ja taaskin tuon omituisen sulavuuden, meluttomuuden vuoksi, joka talon kaikissa liikkeissä oli huomattavana. Päivällispöydässä oli Henrikistä todellinen nautinto tarkastella, kuinka tämä rouva pelkillä silmänkäänteillä ja huomaamattomilla, vaikkakin ankaroilla mulkaisuilla hallitsi palvelijarykmenttiänsä, samalla hetkeksikään keskeyttämättä mitä ystävällisintä ja hymyilevintä vuoropuheluaan lukuisten päivällisvieraiden kanssa. Palvelustyttöjen poskipäät punottivat heidän suhahtaessa kuulumattomasti ruokasalista kyökkiin ja kyökistä ruokasaliin. — Henrik, jolla poikien keskellä istuessa oli kyllä tilaisuus tehdä havaintojansa, ei voinut ensin päästä perille, miten palvelustytöt ymmärsivät juuri ajallansa hyökätä sisälle, kun lautaset olivat vaihdettavat, tai muu nopea toimitus suoritettava. Vihdoin hän sen kumminkin huomasi: pöydässä, emännän kohdalla oli salainen sähkönappula, joka antoi kuulumattoman merkin kyökkiin. Emäntä ei koko päivällisaikana vaihtanut ainoatakaan sanaa yhdenkään palvelijan kanssa, muutakuin silmillään.
Henrikin ensi havaintoja oli myöskin seuraava:
Se savolainen palvelustyttö, joka oli ottanut Henrikin vastaan, oli myöskin Henrikin huoneen siivoojana.
Henrik koetti yhä edelleen ylläpitää ystävällistä suhdetta hänen kanssaan, mutta hän näyttäytyi jo seuraavana päivänä hyvin omituiseksi. Jo aamulla, kun hän tuli kenkiä hakemaan kiilloitettaviksi, herätti hän Henrikin huomion itsepäisellä vaikenemisellaan. Henrikin leikkisiin aamutervehdyksiin hänellä ei ollut pienintäkään myhähdystä, vaan läksi hän pois välttämättömimmät palvelukset suoritettuansa.
Seuraavina päivinä Henrik kummakseen näki hänen silmänsä ihan turvonneiksi itkusta, ja jonkun päivän kuluttua häntä ei enää ilmestynyt ollenkaan huonetta siivoomaan, vaan oli hänen sijassaan toinen, jota Henrik ei ollut ennen nähnytkään. Samaan aikaan, vaikka ei ollut mikään muuttoaika, tapahtui kuitenkin monen muunkin palvelijan eroittaminen, — kaikessa hiljaisuudessa: entiset äänettömästi hävisivät ja uudet ilmestyivät vähitellen sijalle.
Henrik kysyi nyt asiata neiti Seligiltä, ja tämä, vannotettuaan häntä ensin mitä ehdottomimmalla vaitiolon lupauksella, kertoi, että palvelijat olivat erotetut palveluksesta, kun kuuluivat herrasväen poissa ollessa pitäneen iloa sisähuoneissa, päästäneen muun muassa vesirengin sisälle.
— Ja te olette ilmiantaja, — sanoi neiti Selig, mutta kun huomasi, että Henrik hämmästyi, lisäsi: — no, no, kyllä minä tiedän ettette tahallanne, se oli vaan teidän sisääntulo-valttinne — hha-ha-ha-ha.