Henrik tunsi tällä vähäpätöisellä huomaavaisuudellaan saavuttaneensa menestystä ja kohottautui jälleen seurahengen pinnalle. Mutta pohjalla tuntui koko ajan vaan hänen suhteensa Hannaan, ja se, mitä ja miten hän puhui perässä-istujille, oli vaan siksi, että Hanna, joka istui keskellä venettä eikä puhunut samalla kertaa toisten kanssa, täytyi kuulla hänen puhettansa; kaiken puhelumelun takaa hän tunsi, että Hanna koettaa erottaa hänen ääntänsä ja kuunnella sitä.
Kun Henrik illallisen syötyä tuli omaan huoneeseensa, oli hän yhä vielä samassa jännittyneen virkeässä mielentilassa.
Huone oli sievä ja rikkaasti, kaikilla mukavuuksilla sisustettu. Hän tunsi taas täälläkin samaa kuin hotellissa, että kaikki häntä palveli ja sama omanarvon tunto nytkin jousti hänen jäseniään ja liikkeitään. Hän ryki ääneensä ja kolisi ylenmäärin, hypisteli olemattomia viiksiään, eikä huomannut siinä mitään luonnotonta.
Hän avasi kapsäkkinsä ja paiskasi pöydälle juriidiset kirjat, jotka hän oli ottanut Turun kirjakaupasta; sitten ripusteli kaappiin vaatteensa ja oli vaativinaan, että siinä olisi pitänyt olla hyllyjä.
Ikkunasta näkyi sireenien ja pehkojen sisältä toinen, matala, valkoinen rakennus, jossa oli taitekatto ja suuri, kolmiosainen vintikamari-ikkuna.
Juuri kun hän oli vetämässä alas mukavaa vieterikartiinia — tai oikeastaan leikki sen kanssa, vedellen alas ja taas päästäen ylös, — kuuli hän kovalta santakäytävältä keveitä askelia, ja samassa näki Hannan ja Seligin sipsuttavan nopeasti samaa vastapäätä-olevaa valkoista rakennusta kohden. He aukasivat oven ja kääntyessään pysähtyivät ja katsahtivat Henrikin ikkunaan. Henrik katsoi takaisin. Silloin Hanna pujahti nopeasti pois sisälle, mutta neiti Selig tietysti ei voinut olla ensin nyykäyttämättä päätä ja vasta sitten meni sisälle.
Vähän ajan kuluttua he näyttivät tulleen ylös vintikamariin, vetivät uutimet ikkunan eteen ja sytyttivät lampun, jonka valo näkyi selvästi uutimien läpi, ja jos tarkkaan katsoi saattoi erottaa liikkuvien hahmot.
Henrik sytytti myöskin lamppunsa ja veti tumman vieterikartiininsa alas. Mutta raosta, joka jäi sen ja ikkunan väliin, saattoi hän nähdä kuinka kauan vastapäisessä ikkunassa oli valoa. Ja hän sammutti vasta jälkeenpäin.
Näin alkoi Henrikin olo rikkaan kauppaneuvoksen kesälinnassa.
Se opettajatoimi, jota varten hän oli tänne tullut, ei häntä kuitenkaan oikein miellyttänyt. Nuo lihavat pojanlylleröt, erittäinkin toinen heistä, olivat hyvin haluttomia lukuihin, ja armottoman hitaita käsittämään. Tottuneina kotiopettajiin he heti paikalla asettuivat samalle kannalle kuin sairasvoimistelija, joka antautuu liikuteltavaksi ja pudisteltavaksi ja hytkyteltäväksi aikomatta tehdä omasta puolestaan pienintäkään ponnistusta. Mutta Henrikin tehtävä oli kerran kaikkiaan määrätty: hänen oli toimitettava niin, että nuo molemmat pytyt pääsivät luokalta; sitä varten hänelle maksettiin sata markkaa kuussa paitsi hyvää ylläpitoa.