Henrikiä ei unettanut ja hän tahtoi ensin nauttia vähän raitista ilmaa vaunutomun jälkeen. Hän tuli ulos tasaisesti kivitetylle penkereelle, joka eroitti hotellin radasta.

Oli jo pimennyt. Ei yksikään matkustaja liikkunut enää ulkona. Jossain kauempana asemamies sulki tavarahuoneen ovea ja mennä kolisteli ensin pitkin kivitettyä pengertä, laskeutui sitten kivettömälle maalle ja hupeni kuulumattomiin. Kaikki oli hiljennyt. Kostean kevätilman vuoksi kuului siellä täällä tipahduksia räystäistä ja tikapuilta. Ja jossain ei aivan kaukana rääkkyi tyynessä hiljaisuudessa ruisrääkkä. Ilmassa tuntui kytösavun hajua.

Hämärässä ei selvään enää eroittanut kauas. Mutta sen verran kuitenkin näkyi, että edessä oli jokin suuri lakeus ja molemmille sivuille myöskin hyvin avonaista. Taivaan vaalean viheriä kirkas rantahohde ylettyi joka paikassa ihan kuin liian alhaalle. Tästä varmaan siis alkoivat Pohjanmaan lakeudet, mutta ne olivat nyt kostean yösumun alla.

Omituinen vetovoima jonnekin tuonne kauas valtasi Henrikin, niinkuin johonkin, jota hän ei vielä ollut nähnyt vaikka se olikin hänen omansa, ja hän edeltäpäin sitä rakasti. Ja samassa hän muisti että tuonne poispäinhän asuivat mamma ja Johanneskin, ja hänen tuli vielä selvempi tunto, että tuo vieraan luontoinen hämärä, kosteassa sumussa salautuva maisema oli hyvin, hyvin likellä hänen sydäntään, — ja yhtä likellä hänen sydäntään oli koko maailma, jonka ääriä ei näkynyt ja saattoi vaan osoittaa: tuonnepäin ovat mamma ja Johannes, ja tuonnepäin — Henrik ajatteli minnepäin Viipuri olisi hänestä katsoen, — jonnekin tuonnepäin on se vähän rokonarpinen, vaaleansinisilmäinen, joka tahtoi pyytää anteeksi Uunolta ja tuli junalle.

— Etkö tule jo maata, Henrik? — kuului samassa Uunon ääni. Hän seisoi paitahihasillaan hotellin ovessa.

Henrikin olisi tehnyt mieli vielä nauttia kevätyön viileyttä ja kuulla ruisrääkkää, mutta hänen suhteensa Uunoon näytti väkisinkin muodostuvan semmoiseksi niinkuin Uuno olisi häntä vanhempi ja johtaisi hänen askeliaan. Tosin se Henrikiä vähän nauratti, mutta ei hän sentään jäänyt ulos, vaan meni sisälle.

Uuno oli sytyttänyt molemmat kynttilät ja käveli takitta edestakaisin, peukalot liiviaukoissa ja paperossi hampaissa. Hän oli jo saanut huoneen täyteen savua. Nähtävästi hänellä oli jotakin sanomista Henrikille, mutta hän odotti, että Henrik rupeaisi riisuutumaan.

Vasta kun Henrik oli vuoteessa, pysähtyi Uuno, heitti pois paperossin pätkän, istui vuoteelle ja vetäen ahtaita kenkiä jaloistaan sanoi ponnistuksesta pingoitetulla äänellä:

— Niin, mitä se olikaan, mitä sinä puhuit, — ettäkö et aijo opettaja-uralle?

— Niin olen ajatellut.