— Kuules Uuno, onko sillä vähän rokonarpiset kasvot? — piti hänen vielä kysyä.
— Niin neiti T:lläkö? On, mutta ainoastaan hiukan, ei se häiritse, se päinvastoin vähän sopii hänelle.
Juuri niin oli Henrikkin ajatellut.
Uuno asettui nyt todenteolla makuulle, pitkäkseen, ja hän nukkui Seinäjoen yöasemalle asti, jonne juna saapui illalla. Henrik herätti hänet.
— Jasoo, jasoo, — sanoi Uuno, hypähti pystyyn ja kulki Henrikin kanssa lakki silmillä unen pöppörössä, mutta varmasti ja nopeasti hotelliin, jossa oli yökortteereja matkustajille. Hän työntäytyi esille tungeskelevien matkustajien välitse, jotka kiirehtivät vahtimestarilta anastamaan kukin parhaimman huoneen numeron, ja esitti vaatimuksensa niin rähisevällä äänellä, että vahtimestari heti merkitsi hänelle hyvän numeron.
— Mille puolelle tämä huone antaa? — hän kysyi.
— Kyllä se on tänne radalle päin.
— Ei, ei, antakaa toiselle puolelle, aamusella ei saa unta kun junat huutavat.
Henrik olisi tahtonut juuri sen huoneen, missä junain vihellykset ja jyrinä kuuluvat. Hän rakasti kuulla ja tuntea unissaan olevansa jossain erinomaisessa. Mutta Uuno — hän tahtoi nukkua hyvin.
Ja heille osoitettiin toinen huone, poispäin monikiskoiselta radalta, ja Uuno meni kapsäkin kanssa sinne.