— No, en juuri voi sanoa. Hanna — se on tämä valokuvassa — hän taisi luulla että minä olin loukkaantunut, ainakin huomasin että hänellä oli vedet silmissä, kun minä lopetin keskustelun ja rupesin tekemään lähtöä.
Henrik katsahti ehdottomastikin taas valokuvaan.
— Ja kun minä sitten seuraavana päivänä olin asemalla lähtemässä Helsinkiin, tuli hän sinne ja pyysi ottamaan hänen valokuvansa muistiksi.
— Tiedätkös, se on jotenkin paljon sivistyneeltä naiselta, — sanoi
Henrik.
— Taitaa, — naurahti Uuno. — Kyllä hän on tunnetusta perheestä. Ne on niitä T——ia, olet varmaan kuullut?
— En ole koskaan kuullut.
— Joilla vielä on nuo suuret maatilat juuri ennenkuin Viipuriin tullaan. Jaa, mitäs sanot, Henrik, se on rikas tyttö! — Mihin ihmeeseen minä sen tuppasin, — perhana! — sanoi hän ja rupesi taas hakemaan.
Uunon leikillinen ja perin tavallinen viittaus ei miellyttänyt Henrikiä. Se näytti hänestä loukkaukselta tuota naista kohtaan, jonka valokuva hänellä oli käsissään. Henrik olisi pitänyt itseänsä onnellisena, jos hänellä olisi ollut tämmöinen suhde: jos joku olisi tullut saattamaan, jos olisi antanut valokuvan ja pyytänyt muistamaan. Mutta Uuno näytti tätäkin asiaa pitävän pikkuseikkana. Joku taskuihin jäänyt paperilappu, johon oli asioita kirjoitettu, oli hänelle paljoa tärkeämpi!
Henrik viivytteli antamasta valokuvaa pois, ja kun Uuno sen otti ja tähtäillen sopivaa rakoa lompakossa, lennätti kahden kirjeen väliin, pisti povitaskuunsa, ja kohta sen perään huusi pitkää haukotusta, niin Henrikin tuli valokuvaa ikävä. Uuno oli nyt hänelle vielä kiinnittävämpi sen toisen olennon vuoksi, jonka kuvaa Uuno piti takkinsa alla.
Kun Henrik ei enää ymmärtänyt minkä syyn nojalla voisi kysellä vieraasta neidistä, jätti hän asian. Mutta itsekseen hän ei voinut unohtaa tuota tapausta: ensin kyyneleitä ja sitten tuloa junalle ja valokuvan antamista.