Henrik katseli yhä valokuvaa ja ihmetteli, ettei Uuno siitä sen enempää välittänyt.
— Jo siitä on kauan kuin minä ne aikeet jätin, sanoi Henrik välinpitämättömästi, mutta lisäsi lämpimästi: — Kuinka sinä häneltä sait valokuvan?
— Hän antoi sen itse.
— Sinä pyysit!
— Enkä pyytänyt. Näes, jos nyt oikein tahdot tietää, niin meidän välillämme syntyi kerran "mankemangi". Ja juuri viimeisellä tunnilla. Tuli puhe suomenkielen sointuisuudesta, minä väitin, että se muistuttaa italiankieltä, — sanotaanhan niin?
— Olen minäkin kuullut.
— Niin nämäkös, fiinit ruotsikot, alkavat kaikki kolme kikatella ja hakevat kilvan rumimpia sanoja mitä löytävät: "mitä se nyt on: rakkaus, ush! tulitikku, yksimieli, yksikieli! ush, ush!" Minä sanoin, ettei "kärlek" ja "tändsticka" ole ollenkaan kauniimpia. Mutta vieläkös mitä! Näiden mielestä on "kärlek" jotakin aivan suurenmoista. Ja he matkivat: kärlek! kärlek! Sanalla sanoen syntyi kova kahakka.
— No kyllä sinä, Uuno, osaatkin kiivastua.
— En minä kärsi semmoista joutavaa. Sanoin heille, etten ymmärrä mitä varten opitaan kieltä, johon ei tunneta sympatiaa, ehkä sen oppiminen olikin tullut vaan jotenkin "muotiin", — ja nousin ylös, — tosin oli tuntikin jo lopussa.
— Ja olit tietysti ihan vimmoissasi.