Henrik nosti ne ylös ja katsahti valokuvaan. Siinä oli nuoren naisen pää, älykkäät, lapselliset, luultavasti hyvin vaalean siniset silmät suoraaan ja toimessaan eteenpäin katsovina ja vaalea tukka ehkä tahallisesti järjestetyissä mutta nähtävästi luonnollisissa pitkissä kiharasuortuvissa, jotka tupruelivat joka suunnalle kasvojen ympärillä.
Henrikin vavahti sydän noihin kasvoihin katsahtaessa.
— Kuka tämä on? — kysyi hän pidellen valokuvaa kädessään.
— Mitäs arvelet?
— Onko sinun tuttujasi?
— Niin, ajatteles, minäkin olen ollut opettajana. Olen tunkeutunut sinun alallesi, ha-ha, käykö kunniallesi?
— En minä enää aijo opettajaksi. —
— Etkö, miksikäs sitten?
— No puhutaan siitä sitten, mutta vastaa sinä ensin.
— Niin, näes, minä olen siellä Viipurissa ollut suomenkielen opettajana kolmelle impyelle, — sanoi hän puoleksi piloilla, — ja yksi niistä on tämä. Olisitko uskonut: minä! — Mutta sanoppas nyt sinä, miksi aijot ruveta, kun et rupeekkaan opettajaksi?