— Niin, olen vaan opikseni sitä vähin harjoitellut. Ei mikään toimi niin opeta tuntemaan kaikkia maalaisoloja, erilaisimpia taloudellisia kysymyksiä, kuin juuri maanmittaritoimi. Ja kyllä ne on sentään juuri tiedot maalaisista oloista, jotka lopultakin ovat kaiken perustuksena, — sanoi Uuno.

— Kyllä se niin on, kyllä se niin on, — sanoi toinen ja vaikka näytti Uunoa vanhemmalta, jotenkin Henrikin ikäiseltä, alkoi kuunnella häntä niinkuin olisi ollut nuorempi.

Henrik ei voinut uskoa korviansa. "Maalaisolot", "taloudelliset kysymykset," — kuulla tämmöistä sanoja Uunon suusta, se oli sama kuin ihan kokonaan kadottaa hänet käsistään. Hän harjoitteli maanmittaustöitä vaan "opiksi!" Minne asti hän siis tavoittelikaan? Siinä se istui aivan kuin joku tuntematon vilkas herra. Henrik nyt vasta tuli ajatelleeksi kohdelleensa Uunoa ehkä liiaksi niinkuin lasta. Hän aikoi tästälähin muuttua huomaavaisemmaksi Uunoa kohtaan. Muutenhan menee kaikki heidän väliset suhteensa ihan pilalle.

Vasta Tampereelta erosi henkivakuutus-asiamies heistä.

Uuno istui tyhjälle penkille vastapäätä Henrikiä, haukotteli ja teki istualtaan torkkumaan rupeamista, nojautuen selin ikkunanpuolista seinää vastaan. Hän asetti pehmeän matkalakkinsa pään taakse ja nosti toisen jalkansa ojoksi pitkin penkkiä.

Henrikin korvissa soivat vielä eronneen asiamiehen sanat: "minne herra —— matkustaa, jos saan luvan kysyä?" — ja se matkan tarkoituksen merkityksettömyyttä, vähäpätöisyyttä ja satunnaisuutta ilmaiseva äänenpaino, jolla Uuno, toimimiehen tavoin otsaansa rypistäen, vastasi: "sukulaisiani vaan tässä käyn katsomassa", — sekä heidän yhteinen ikäänkuin anteeksiantava naurahduksensa tälle asialle hyvästijättösanojen ohella.

Henrik piti tätä matkaa tärkeimpänä, mitä hänelle voi tapahtua, — ja ainakin lukujensa ja toimiensa rinnalla. Mutta Uunosta se oli vaan jotain pikku tapahtumaa hänen varsinaisen elämänsä rinnalla. Mamma, Johannes, Henrik, entisyyden muistot, ne olivat hänelle vaan: — "sukulaisiani katsomassa". Henrik tiesi, että niin ei ollut, mutta hän vaan ei mitenkään ymmärtänyt kuinka saada esille tuota entistä lapsuuden suhdetta, joka koko ajan tuntui pakenevan hänen käsistään. Kaikkein omituisinta oli, että hänestä tuntui niinkuin pitäisi sovittaa entisiä vääryyksiä osoittamalla entistä suurempaa hellyyttä Uunoa kohtaan. Mutta tähän ei enää ollut aikaa eikä hän keksinyt mitään keinoja siihen. Ja sentähden hän tuli yhä enemmän alakuloiseksi. Hänestä näytti, että Uuno on eksymäisillään jonnekin raakaan, röyhkeään, herjaavaan maailmaan, ja että voisi häntä siitä vieläkin estää ja pidättää, jos oikein panisi siihen kaikki voimansa. Mutta kun Henrik heräsi ajatuksistaan, näytti hänestä kummalta, että hän oli saattanut noin ajatella Uunosta. Eikö juuri Uuno päinvastoin ollut edellä häntä; Uuno oli tarmokas, toimelias, kiinni asioissa, eteenpäin pyrkivä ja varmaan eteenpäin pääseväkin, Henrik sitävastoin epäilevä, saamaton, ilman mitään varmoja aikeita. — Henrikin tuli oikein hiki päähän, kun hän rupesi vertaamaan itseänsä Uunoon ja näki taas oman saamattomuutensa ja hataruutensa. Ja hän kun oli voinut ajatella että Uuno on eksyksissä ja että häntä täytyy jostakin pelastaa!

Uuno ei torkkunut todella, — ei tainnut saada ajatuksiltaan nukuttua. Tai oliko hän niin hyvillään, että hyvämieli teki estettä ja aukoili silmiä. Aivan kuin olisi muistanut jotakin tärkeätä, hän yhtäkkiä kavahti, veti povitaskustaan nahkaisen lompakon, — se oli hyvin moniosainen ja sitä piti käännellä sinne tänne ennenkuin pääsi minne tahtoi, — ja sieltä hän otti esille muutamia papereita, selaili niitä, mutta ei löytänyt mitä haki, ja rupesi tapailemaan muualta taskuista.

— Minne ihmeeseen minä paninkaan, — puhui hän itsekseen syventyen povitaskuunsa ja tuijottaen eteensä.

Samassa putosi hänen lompakostaan, jonka hän oli jättänyt hajalleen penkille, jotain taitettuja kirjeitä ja valokuva.